Anu Kaaja: Rusetti

Nyt uidaan orgastisessa mehussa. Saa juoda. Saa upota ja maiskutella. Paljon muutakin saa. On kaikki luvat. Rajattomuus suorastaan.

Oletko koskaan lukenut niin, että sormesi hyväilisivät patsasruumista? Minä tein niin nyt ensimmäistä kertaa.

Anu Kaajan uutuusteoksen Rusetti kannessa* on Michelangelon Kuoleva orja, joka on muuta kannen materiaalia sileämpää. Lukiessani koskettelen Kuolevaa orjaa jatkuvasti. Se syöttää minuun tuntemuksia ja minä puolestani jätän siihen sormenjälkiä. 

Kannen Kuoleva orja on pilkottu kolmeen osaan tuoden osiensa kautta esiin Rusetin rakenteen:

I Rusetin solmiminen - A flame that's blue

II Rusetti koristeena - I'm like a cake

III Rusetin avaaminen - Cut me in two

Rusetti on Kaajan edellisten teosten Leda ja Katie-Kate lapsi. Toki se on myös aikuinen, mutta edellä mainitut ovat sen vanhempia, joista se kasvaa ja työntyy esiin omana loistokkaana itsenään.

Rusetti ei asetu mihinkään ennalta määriteltyyn lajityyppiin. Sitä voi kutsua romaaniksi, totta kai voi, sillä romaani on lajikkeena sika, joka kyllä syö, mitä sille syöttää. Teos sisältää runsaasti esseelle tyypillisiä piirteitä, eikä autofiktiokaan ole Rusetille vierasta. Kaaja tuo myös ekplisiittisesti esiin, miten hän pyytää suostumuksen autofiktiiviseen kirjoittamiseen ja saa vastaukseksi

"Kyllä sä voit kirjoittaa mistä haluat. Ja ymmärrän, että kysyt, koska itsekin tuossa tilanteessa kysyisin."

Rusetissa ei ole keskeistä tarinallisuus ja juonelliset kehitelmät, eikä siinä kuvatut henkilöt ole romaanihenkilöitä, vaan todellisen maailman ihmisiä. 

En ole kiinnostunut lajityypittämään teoksia, eikä Rusetti tee tässä suhteessa poikkeusta. Kuitenkin teoksen asettaminen eri lajityyppien kehykseen on mitä kiinnostavinta, koska tämä pohdinta tuo teoksesta esiin piirteitä, joita välttämättä ei muutoin tulisi ajatelleeksi. Valehtelisin, jos väittäisin, että Rusetin vastaanottoa ei kohdallani hallinneet ensisijaisesti esseistiset vaikutelmat.

Jos haluaa päästä helpolla voi toki nimittää Rusettia hybridiksi, mutta miksi ihmeessä päästäisi itsensä kuin Border Collien veräjästä? 

Yhden genremahdollisuuden tarjoaa Rusetti itse heti alkusivullaan: Bow row rococo. 

Rusetti on teos, jota en (vielä yhden lukukerran jälkeen ainakaan) halua julkisesti tulkita. Se, että näin on kertoo siitä, että Rusetti herättää minussa paljon. En halua vannoa vihkivaloja, en lyödä lukkoon. Sen sijaan haluan uida Rusetin tuottamassa nautinnossa ja lukiessani olen valmis nakkaamaan ostoskoriini Michel de Montaignen sanat, että "kaikki maailman mielipiteet päätyvät siihen, että nautinto on päämäärämme."

Jos Rusetin kuvaamiseen saisi käyttää vain yhden sanan valitsisin juuri nautinnon. Tämä varmaan on jo käynytkin selväksi, mutta totean sen vielä, että asiasta ei jäisi pienintäkään epäselvyyttä. Huomatkaamme myös, että Rusetin vastaanottamiseen liittyvä nautinto on ymmärrettävä laajassa merkityksessä, joka sisältää sekä ruumiillisen, aistillisen että älyllisen nautinnon.

Mistä Rusetin nautinto on tehty?

Kuvaitaiteesta ja sen tarkastelusta, museokäynneistä, rakastetuista, keskusteluista esineiden kanssa, Jussi-nimisestä ystävästä.

Kaaja kirjoittaa Jussista useimmiten muodossa "ystäväni Jussi". Jussin kanssa kävellään ja pohditaan ja matkustetaan. Jussista tulee tekstiä arkitodellisuuteen ankkuroiva voima.

Ihmiset keskustelevat useimmiten ihmisten kanssa. Jotkut myös eläinten kanssa ja on niitäkin, jotka nimeävät kasvejaan ja puhuvat niille. Edellisen lauseen kirjoitettuani katson peikonlehteäni Esteriä ja sen sisarusta Elisaa. Tyttäreni huoneessa riehuu Lorenzo ja malttia edustaa Laila, kasveja hekin. Olohuoneeni lattialla tiukassa paketissa on Pekka, joka identifioituu joulukuuseksi.

Rusetissa keskustelukumppaneina ovat mm. foliorusetti, lusikka, kahvikuppi, asetti ja leikkokukka. Mitä jos esineillä onkin sielu? Ja voisiko kukaan tosissaan väittää, että keskustelu kahvikupin kanssa olisi vähemmän antoisaa kuin jonkun mielipiteiltään rajoittuneen ihmisen?

Jos esineiden kanssa keskustelu vaikuttaa oudolta, niin vedetäänpä suitsista. Kukapa ei olisi pyytänyt ääneen printteriä toimimaan tai manannut wordiä, joka ei suostu siistiin numerointiin. Ja kirjat, nekin kai periaatteessa ovat enemmän esineitä kuin hengittäviä olentoja. Toki vain periaatteessa ja erityisesti esseitä lukiessani keskustelen lukemani kanssa. Väitän vastaan, hyökkään ja puolustan. Kirjoitan teoksen marginaaliin. 

Voidaan siis kysyä ja kysytään: millä tavoin keskustelu kirjallisen teoksen kanssa eroaa keskustelusta kahvikupin kanssa?

Voidaan kysyä ja kysyttiin, mutta annetaan jokaiselle mahdollisuus vastata itse.

Kaajan kertojan matkassa koetaan kokonaisvaltaisia taide-elämyksiä, jotka synnyttävät janon lähteä katsomaan Rusetissa kuvattuja taideteoksia nyt heti paikalla. 

Rusetti synnyttää halun hullaantua taiteesta yltäkylläisesti ja yli järjen rajojen. Haluan seisoa museossa taideteoksen edessä ja mennä siitä ihanasti juovuksiin. Olen valmis pyörtymään ja toipumaan vieraan ihmisen tarjoaman hajusuolan avulla.

On ihaninta.

Rusetissa taideteosten vastaanotto kaiuttaa vanhempien aikojen kulttuurisia kerrostumia, johon yhtyy Kaajan nerokas kielenkäyttö. Näin renessanssin aikaiset patsaat saavat luokittelun "kuumimmat, hekumallisimmat ja hätkähdyttävimmät renessanssipojat." Ei mitään pölyisyyttä ja renessanssipojat voisivat hyvinkin bailata teknoklubeilla, joissa teoksessa myös käydään.

Tunnelma Rusetissa on vahvasti eurooppalainen ja syvästi sivistynyt. Se on esteettisesti korostunut moniääninen laulu, joka ei suostu lähtemään lukijasta. Patsaat, muotokuvat, Dürerin Nuori jänis. Hedelmäasetelmien hedelmämehu, hedelmien nahkea pinta, niissä jo asuva alkava mätäneminen.

Rusetti sekä täyttää että jättää halun saada loputtoman tuntuisesti lisää. Tämä teos - juhlaa kaikki tyynni. 

 

Anu Kaaja: Rusetti

254 sivua

Kustantamo S&S (2023)

*Kansi: Jenni Saari, Sorry Jenny Visuals