Siirry pääsisältöön

Joel Haahtela: Jaakobin portaat


"[e]ttä meidän maailmamme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyivät ylittämään arkisen todellisuutemme."

Toisinaan toivon, että voisin paeta niin maailmaa kuin omaa elämäänikin lukemalla. 

En voi. En osaa.  Kuulun niihin, jotka lukevat kohti. Lukevat etsimällä ja raaputtamalla, pinnanalaisia tavoittamaan pyrkien. Kun tähän vielä lisätään itse määrittelemäni onnistuneen lukemisen kriteerit olen usein vaikeuksissa. 

Satuttaa tiedostaa, kuinka paljon enemmän jostakin teoksesta olisi voinut saada irti, jos itse olisi ollut oivallisemmassa mielentilassa.  Ei niin huolissaan. Ei niin hermostunut. Ei niin peloissaan siitä, miten tästä ja tuosta selviää.

Satuttaa tiedostaa, että oma sinnepäin lukeminen on väistämättä kirjailijan ja hänen teoksensa aliarviointia. Satuttaa odottaa, että tulisi parempi lukemisaika. Kauhistuttaa, että tämä tilanne ei mene ohi.


*

Halusin lukea lohtukirjan. Jotakin sellaista, josta kasvaisi lämmintä ihmisyyttä kuin pehmeää luonnonlankaista peittoa lukijan ympärille. 

Torkkupeite, jonka sisälle voi turvallisin mielin kääriytyä pelkäämättä, että se yhtäkkiä väkivaltaisesti kiskaistaan pois.  Jotain, johon voisi luottaa kuin ihmiseen, jonka luottamuksesta voi olla niin varma kuin se inhimillisesti on mahdollista.


Siksi Joel Haahtela. Jaakobin portaat siksi, että se tarjosi itseään kirjaston pikalainahyllyssä.

*

Haahtela jos kuka on inhimillisyyden ja lohdun ääni. Hänen luomansa maailmat ovat perussävyltään rauhoittavia silloinkin, kun ne saavat pohtimaan ihmiselämän suurimpia kysymyksiä.

"... kenties ihmisiä yhdistivät eniten menetykset, sillä niihin oli kudottu jaettu ihmisyytemme: menneeseen aikamuotoon, jolla maailma täytti joka hetki enemmän itseään."

Juuri edellisen sitaatin kaltaisia lauseita kaipasin. 

Lauseita, jotka luovat tunteen toivosta ja siitä, että emme ole yksin silloinkaan, kun siltä eniten tuntuu.


*


Jaakobin portaat on kertomus veljeksistä. Tarkemmin mm. kertomus veljeksistä, joista toinen saa puhelinsoiton, että hänen veljensä Ilja on joutunut Jerusalemissa psykiatriseen sairaalaan ja tarvitsee veljensä apua. Isoisänsä muistikirjasta kertojaveli löytää merkinnän Jaakobin portaista. 

Teokseen kutoutuu kertojaveljen ihmissuhteet ja muistot. Vaikka muistoista ja muistamisesta on kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkuvasti paljon, Haahtela onnistuu tuomaan tätä tematiikkaa esiin niin, että luen kirjan sivun 56 yhä uudestaan. 

Mihin muistamamme pohjautuu, jos emme voi olla varmoja edes omista henkilökohtaisista muistoistamme? 

"Pystyikö mieli huijaamaan ja loihtimaan ihmisen sisään jotain mitä sieltä ei löytynyt, ikään kuin korjaukseksi, laastiksi?"

On asioita, joita olen vuosia ja vuosikymmeniä muistanut samoin. Kuitenkin, jos laastia on lisätty varoen ja vähän kerrallaan en ole sitä välttämättä tullut panneeksi merkille. Ja sekin, että miten eroavat toisistaan laastin suhteen muisto ja traumaattinen muisto? Ovatko jälkimmäiset laastia hylkivämpiä vaiko kenties ihan päinvastoin?

Kertojaveli jatkaa:

"Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia."

Kysymys kertojaveljelle: Mistä olet tuollaista kuullut? Onko näkemyksesi tueksi tutkimuksia? Vai onko niin, että olet pukenut omaa ajatteluasi kuullun muotoon? Miten ne muistot ajelehtivat? Millä tekniikalla kulkevat ihmisestä toiseen? Tarkoitatko, että kun ihmiset kertovat elämästään toisilleen he tulevat samalla mahdollistaneeksi muistojen siirtymisen?


Kertojaveli elää elämäänsä, kuten pitääkin eli yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Ilja taas on panostanut kaiken omannäköiseensä elämään. Tästä syntyy - ehkä tahattomasti ja ilman Haahtelan tarkoitusta - kuva, että omannäköistään elämää viettävät joutuvat pulaan, josta sääntöihmiset heidät pelastavat (jos kykenevät).

Oli miten oli on Ilja käynnistin, joka saa kertojaveljen reflektoimaan elämäänsä ja sanomaan ääneen asioita, jotka hän on onnistunut pitämään salassa pitkälti itseltäänkin.

"Olin hetken aikaa hiljaa ja sanoin sitten, etten ollut tunnustanut tätä koskaan kenellekään, ehkä en kunnolla edes itselleni, mutta jollain tavalla olin aina salaa iloinnut Iljan pärjäämättömyydestä, mikä taas sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja toimimaan hänen hyväkseen, mutta epäaidosti, ei kovin vilpittömästi. Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon. Tunsin halpamaista hyveellisyyttä omista saavutuksistani ja kunnollisesta elämästäni, joka ei lopulta sujunutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. "


Haahtela tuo loistavasti esiin, miten vaikea ihmisen on tunnistaa ja tunnustaa syvimpiä ajatuksiaan ja käyttäytymistapojaan silloin, kun ne eivät ole salonkikelpoisia. Em. sitaatissa huomioni kiinnittyy erityiseti lauseeseen "Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon." 

Kun on jo sanottu ääneen ja ääneen sanottu kauhistuttaa, on sitä lievennettävä muistuttamalla rakastamisesta.


Iloitsemmeko / iloitsetko / iloitsenko toisen ihmisen vastoinkäymisistä? 

"Me rakastimme ja tunsimme myötätuntoa, mutta iloitsimme silti toisen vastoinkäymisistä."

Jos vastaus on kyllä, mitä se ilmeisimmin on, voimmeko sanoa tämän ääneen edes itsellemme? En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan: "voi että kun kiva kun X. epäonnistui / menetti työpaikkansa / sairastui." 

Mistä on tehty se naamio, jota viimeiseen asti kasvoillamme pidämme?


Kertojaveli muistuttaa, että maailma on jokaiselle eri, koska jokainen katsoo sitä itsensä kautta, eikä voi päästä katsomaan sitä kenään toisena. Okei, meneekö Coelhoksi? 

Vaikka menisikin niin tätä miettiessä alkaa pyörryttää. Kuinka paljon maailmoja onkaan. Kertojaveli nostaa esiin Kantin ajatuksen "siitä, kuinka meidän oma kokemuksemme loi maailman ja miten toisaalta maailma pysyi olemassa riippumatta meidän kokemuksestamme."

Maailma ei tarvitse meitä. Mihinkään. 


Luemme jatkuvasti sen elämäntilanteen kautta, jota parhaillaan elämme.  Toki myös menneisyytemme ja kaiken kokemamme. Tiedostetusti tai tiedostamattomammin. Tämä on kokemukseni, jonka yleistin käyttämällä me-muotoa. 

Elämäntilanteen vaikutus lukemiseeni tuli Jaakobin portaissa esiin erityisesti Haahtelan kirjoittaessa äidin poissaolon muuttumisesta läsnäoloksi. 

"Joskus ajattelin, että oikeastaan äidin poissaolo oli muuttunut hänen läsnäolokseen. Ehkä puuttuminen olikin yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin."


Olen pohtinut paljon identiteettikysymyksiä.

Mitä identiteetti edes on? Miten se tulisi määritellä tai onko sen määrittely tarpeellista tai edes mahdollista? Missä määrin identiteettiin sisältyy pysyvää (jonkinlaista samana säilyvää identiteettipohjaa) vai onko se jatkuvaa liukumaa, hetkestä toiseen eri tavoin ilmentyvää?

Haahtela argumentoi erään romaaninsa henkilön suulla jatkuvan identiteettimuutoksen puolesta.

"Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään."

En osta ajatusta muistamisen valitsemisesta. Kokemukseni on, että on asioita, jotka pakottavat muistamaan itsensä. Asioita, jotka eivät suostu jäämään menneisyyteen, vaan löytyvät edestäni yhä uudestaan, vaikka yrittäisin elää kuin nämä asiat eivät olisi tapahtuneet. 

Uskon silti, että paljon voi myös valita. Ehkä kaikenkin. Ehkä en vain ole vielä niin pitkällä.


Joel Haahtela: Jaakobin portaat

192 sivua

Otava (2022)







Kommentit

  1. Minä pidin tästä hurjan paljon. Olen yllättynyt Haahtelan suosiosta siinä suhteessa, että ainakaan tässä trilogiassa kristillisyys ei ole kovin piilossa tai uskonnollisuus muutenkaan. Suomalaiset eivät usein tunnu sietävän uskontoa.

    Sinulla (ja Haahtelalla) on niin paljon hyviä ajatuksia, etten osaa edes kunnolla tarttua niihin. Varmaankin kertomalla voi luoda toiselle ihan tahattomasti muistoja, ainakin jos se toinen on ajattelultaan hyvin visuaalinen kuten esim. minä. Itse näen toisten kertomat asiat kuin elokuvana silmieni edessä ja helpostikos sellainen muuntuu jossain välissä valemuistoksi. Jokseenkin ahdistava ajatus kyllä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt nostitkin esiin kiinnostavan pointin, mitä tulee suomalaisten suhteeseen uskontoon. Olen myös huomannut, että uskonto on yhä enenevässä määrin monelle jotakin kamalaa ja se halutaan myös tuoda esiin välillä varsin ikävilläkin tavoilla. Ehkä sitten kirjaihmiset ovat armollisempia.

      Tuo "muistojen siirto" jäi muakin mietityttämään. En oikeastaan ole aiemmin varsinaisesti ajatellut asiaa. Tosi kiinnostavaa.

      Ja kiitos!

      Poista
  2. Upea teos, josta Sinulla hieno avaus!

    Kuten kirjassa kertoja yön pimeydessä katolla tapaamalleen Mihálylle, satunnaisissa kohtaamisissa maailman turuilla on helppo ajautua huomaamattaan avaamaan sisimpänsä kipupisteitä tyystin tuntemattomalle, josta tiedät, ettet häntä enää koskaan tule kohtamaan ja uppoutua varsin syvällisiinkin keskusteluihin.

    Lukiessa virisi kysymys: Missä ovat omat symboliset Jaakobin portaani ja löytyvätkö ne itse kultakin meistä?

    Haahtela on mitä luontevimman oloinen opas Jerusalemin kaduille ja kujille sekä ihmismielen alati kiinnostaviin koukeroihin ja mekanismeihin. Hienoviritteinen teos, joka tarjoaa lukijalleen runsaasti kosketuspintaa ja reflektointimahdollisuuksia. Sisällöltään ja kieliasultaan rikasta ja laadukasta, osin unnukkaista sekä immersoivaa kerrontaa; laadulla on kirjoittajansa ja Joel Haahtela todella osaa asiansa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan (ja kokemustakin on), miten joskus helpointa ja syvintä voi olla puhua juuri sellaisen ihmisen kanssa, josta tietää, että häntä ei enää koskaan myöhemmin tapaa. Ne ovat arvokkaita kohtaamisia.

      Haahtela todellakin osaa. Helposti voisi käydä niin, että tämän tyyppinen teksti syyllistyisi sentimentalismiin tai vastaavaan ja tekisi itsensä tyhjäksi. Haahtelan kohdalla siitä ei ole pelkoa.

      Poista


  3. Nämä loppurivit, jotka kirjoitit, allekirjoitan täysin (allekirjoitin kyllä kaiken muunkin!):
    ”En osta ajatusta muistamisen valitsemisesta. Kokemukseni on, että on asioita, jotka pakottavat muistamaan itsensä. Asioita, jotka eivät suostu jäämään menneisyyteen, vaan löytyvät edestäni yhä uudestaan, vaikka yrittäisin elää kuin nämä asiat eivät olisi tapahtuneet.

    Uskon silti, että paljon voi myös valita. Ehkä kaikenkin. Ehkä en vain ole vielä niin pitkällä."

    Kun voisikin unohtaa ne kipeimmät muistot. Itse pitkän analyyttisen psykoterapian läpikäyneenä, jota joitakin vuosia kävin ihan psykoanalyysinä (käyntikerrat olivat tosi tiheät ja siten myös pohdinnatkin ;) ), tunnen vahvasti, että ne monet unohtuneet muistot, jotka prosessin myötä löysin uudelleen, ovat totta. Koko pitkä ja raskaskin taival omaan lapsuuteen ja nuoruusvuosiin oli niin vahva, niin vaativa, niin täysin rehellisyyteen tähtäävä, etten voi kuvitella liimanneeni muistoihini toisten muistoja. Unet olivat myös tärkeä väline. Mutta ei niistä nyt enempää.

    Itse siis olen vuosikymmenien varrella joutunut paljon pohtimaan omaa identiteettiäni, minuuttani, kysymään uudelleen ja uudelleen tuon kysymyksen kuka minä olen. Olen kokemukseni, olen menneisyyteni, olen valintani. ’Minä olen’ on itse asiassa jokahetkinen valintani. Mutta vaikka valintani muuttavat minua, aivan kuin silti jokin ydin minussa pysyisi vankkumattomana omana itsenään? Mikä se on? Mitä se on? Jotkut sanovat sitä sieluksi. Mieli se ei ole, sillä juuri mielen tasolla me muutumme. Minä kutsun ehkä ytimeksi. En oikein osaa sanoa muuta kuin, että kysyn usein itseäni, haastan itseäni. Mitä syvemmin tunnen itseni, sitä enemmän ja syvemmin löydän myös toisen ihmisen, toisen ihmisolennon lähelle, liki sitä ’toista’. Sillä ihmisen osassa me olemme hyvin samanlaisia loppujen lopuksi. Kiitos koskettavista pohdinnoistasi <3

    Tämäkin Haahtela mun täytyy kyllä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos AilaKaarina kokemuksiesi ja näkemyksiesi jakamisesta.

      Muisti/muistaminen ovat alati kiinnostavia asioita. Toki niinkin, että muistikuvat muuttuvat myös sen myötä, kun niihin tulee etäisyyttä ja itsekin ihmisenä muuttuu. Sekin, että jos jo aiemmin olisi lähtenyt työstämään tapahtuneita asioita esim. juuri terapiassa/analyysissä, ne asiat ei ehkä olisi kasvaneet niin isoiksi, kun itsekseen niiden kanssa eläessä on käynyt.

      Identiteetti on minustakin aina ollut ihan hirveän kiinnostava asia ja kysymysten määrä on omalla kohdallani aina ylittänyt vastausten määrän. Ehkä ihmisen ei ole tarkoituskaan tietää, kuka hän lopulta on. Että osa jää aina salaisuuden verhoon. Kunhan mietiskelen.

      Poista
  4. Muistikuvat selkeytyivät ja niihin sai otteen terapian aikana, kun ne lakkasivat olemasta ‒ pahimmillaan ‒ yhtä puuroa ja velliä! Ehkä juuri analyyttisessa terapiassa on parasta se, että kun sitä menneisyyttä elää uudelleen, ja saa turvallisesti surra pois sitä kaikkea, mikä oli raskasta, menneisyys lakkaa kiusaamasta, ei pohdituta enää, ei toistu unissa, eikä varsinkaan painajaisina. Energiaa vapautuu ja voi olla aidosti läsnä nykyhetkessä. Se mahdollistaa myös syvemmän ymmärryksen niin itseä kuin toisia kohtaan ja anteeksiannon, myös itselleen. Ps. Aina vähän hirvittää kertoa näin avoimesti itsestä, mutta kun näistä asioista on vain uskallettava puhua. Ja ehkäpä avoimuus myös auttaa jotakuta, ainakin toivon niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Avoimuus on hienoa, mutta myös pelottavaa. Kumminkin tärkeää kertoa, kun - kuten kirjoitit - siitä voi joku muu saada apua ja lohtua.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j