Siirry pääsisältöön

Ocean Vuong: Night Sky with Exit Wounds


Ocean Vuongin runot ovat ihmeellisiä ja sana ihmeellinen on tässä yhteydessä ymmärrettävä sen kaikissa mahdollisissa merkityksissä. 

Ihmeellinen on ymmärrettävä tulvana, kipuna, rakkautena, haavoittuneisuutena, poeettisena hyökynä, Edward Hopperin Nighthawksin aiheuttamana sydänpysähdyksenä.

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan Onnellisuudesta analyyttisestä ja emotionaalisesta lukemisesta ja liittää omalla kohdallaan jälkimmäisen erityisesti runojen lukemiseen. Näiden lukemistapojen ero tulee selkeästi ilmi, kun luen Vuongia. Jopa niin, että ajatuskin hänen runojensa analyysistä tuntuu paitsi mahdottomalta myös väkivaltaiselta.

Luen Night Sky:ta emotionaalisen vyöryn vallassa. Sen seurassa vereni virtaa nopeammin. Kohisee syöksähdellen ja jarruttaen äkisi. Vuongin runot muistuttavat, miten elämässä kauhein ja kaunein saattavat yhtyä tavalla, joka tekee niiden erottamisen toisistaan mahdottomaksi. Ollaan paikassa, joka näyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, miten suurta surua ja elämän lyömiä tyrmäysiskuja lukija on kokenut.

Nick Cave on kertonut, miten hän alunperin kirjoitti biisiinsä Fireflies sanat "The sky is full of exit wounds of light" ja miten hän piti aivan valtavasti juuri kyseisestä ilmauksesta, mutta miten jokin siinä samalla vaivasi häntä, kunnes hän tajusi ottaneensa kyseisen kohdan Vuongin runokokoelmasta.

Caven kertoma toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten Vuongin sanat painuvat tajunnan läpi tiedostamattomaan ja tekevät siellä työtään niin että ne saattavat alkaa myöhemmin tuntua omilta sanoilta.


Vuong ja Cave asuttavat samaa poeettista maastoa. Liikkuvat alueilla, joihin on pääsy kielletty ja kiellon kautta välähdyksittäin sallittu. Kuoleman varjo lepattaa kummankin sanoissa. Väistämätön ja rakkauteen sidottu.


Vuong purkaa lukijan ja rakentaa hänet uudelleen. Night Sky:n jälkeen taloni on toinen. Sen huoneet uudella tavalla loputtomia, uudella tavalla yltäkylläisiä ja revittyjä. Eikä tuuli, joka tanssii ikkunasta sisään enää liikuta verhoja samalla tapaa kuin ennen. 


Night Sky:n taustalla on Saigon, josta Vuong 2-vuotiaana pakeni perheensä kanssa Filippiineille. Omien muistikuvien puutteen korjaa hänen isoäitinsä kertomukset tapahtuneesta. Teoksen sydämessä on Vuongin vanhemmat. Isä tai paremminkin isän ruumis, jonka kokoelman runominä löytää kuolleena merestä heti teoksen alussa. Äiti, joka opettelee aakkosia ja on töissä kynsisalongissa, jossa hän altistuu päivittäin erinäisille kemikaaleille.

Rohkeus ja painokkuus Vuongin runoissa on poikkeuksellisen vahvaa. Night Sky on - Sirkka Turkan sanoja lainatakseni - se naula, joka on lyöty sydämen läpi. 


Night Sky:sta on vaikea irrottaa sitaatteja ilman, että siteerattu kohta kärsisi sen irrottamisesta laajemmasta kontekstista. Tämän vuoksi otan tähän tekstini loppuun pidemmän pätkän runosta Anaphora as coping mechanism. Katkaisen sitaatin kesken valitettavan mielivaltaisesti. Katkaisen sen kuin elämän.


Can't sleep
so you put on his grey boots - nothing else - & step 
inside the rain. Even though he's gone, you think, I still want
to be clean. If only the rain were gasoline, your tongue
a lit match, & you can change without disappearing. If only
he dies the second his name becomes a tooth
in your mouth. But he doesn't. He dies when they wheel him
away & the priest ushers you out of the room, your palms
two puddles of rain. He dies as your heart beats faster, 
as another war coppers the sky. He dies each night
you close your eyes & hear his slow exhale. Your fist choking
the dark. Your fist through the bathroom mirror. He dies
at the party where everyone laughs & all you want is to go
into the kitchen & make seven omelets before burning
down the house. All you want is to run into the woods & beg
the wolf to fuck you up. He dies when you wake
& it's November forever. A Hendrix record melted
on a rusted needle. He dies the morning he kisses you

 



Ocean Vuong: Night Sky with Exit Wounds


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j