Siirry pääsisältöön

Rachel Cusk: Mykkäkoulu (Coventry)



Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta (s. 173)

Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181)



Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni.

Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin.

Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt sanomatta.

Tällä kertaa olen viisaampi. Se on suunnitelmani. Suunnitelmat pitävät joskus paikkaansa.

Olen sanonut useammankin kerran, että Rachel Cusk ja Deborah Levy ovat lempikirjailijoitani. Mykkäkoulun luettuani tiedän ainakin osittain syyn, miksi näin on. "Syyllisen" nimi on mm. Simone de Beauvoir.

*

Jotta en jäisi pyörimään pelkästään omaan hybrikseeni tulkoon todetuksi, että Mykkäkoulun ensimmäiset tekstit eivät saaneet salamoita satamaan päälleni. Ehdin jopa tuntea pettymystä. Että mitä? Olenko lukemassa Cuskilta kirjaa, josta en innostu intensiteetillä, jota olen kokenut hänen aiempien teoksiensa parissa.

Tilanne oli ohimenevä. Vikakin mitä luultavimmin enemmän minussa kuin Cuskin kirjoittamassa.

Coventry on jaettu kolmeen osaan ja näistä viimeisessä Cusk lukee mm. Edith Whartonin, D.H. Lawrencen ja Natalia Ginzburgin teoksia. Kyseisissä teksteissä tulee ilmi, miten syvälle lukemaansa Cusk pääsee. Niitä voisikin hyvin kutsua esseistisiksi kirjallisuuskritiikeiksi, joista kannattaa ottaa opikseen.

*

Mykkäkoulun hieman kolean alun jälkeen alkoi tapahtua. 

Ensimmäinen välähdys syntyy siitä, kun Cusk kirjoittaa, miten remontoitu koti hermostuttaa häntä. Touche! Tunnistan tämän niin hyvin. Kun kaikki on killtävää ja puhdasta minulle tulee tarve pitää tuo sama kaikki kiiltävänä ja puhtaana. Joudun jatkuvasti pelkäämään, että likaan, aiheutan naarmuja ja muita kulumisen jälkiä. Tulee stressi, sillä onhan niin paljon muuta tärkeämpää kuin kodin kiillottaminen. Ja se, että joku sanoo tämän ääneen ja erityisesti se, että tämän sanoo ääneen joku, jota suuresti ihailen aikaansaa minussa suurta helpotusta. En ole kokemukseni kanssa yksin ja voin mainiosti siirtää keittiöremontin toteuttamisen hamaan tulevaisuuteen.

Sen jälkeen kun kylpyhuoneemme remontointiin olen yrittänyt pitää sitä moitteettoman puhtauden tilassa. Aika monta sivua on jäänyt tämän toiminnan takia lukematta, mutta kylppäri kiiltää ja olen sen tähden vähän parempi nainen. Eikö niin?

Cusk siteeraa Duras'ta, joka on sanonut, että "the house a woman creates is a utopia". Koti ei ole koskaan valmis. Sen eteen voisi aina tehdä enemmän. Se on ahnas  kita, joka haluaa haistella puhdistusaineita ja lipoa siivoushanskoja. Se on jättimäinen suu, joka muistuttaa, että kai minä huomasin, että tuossa noin vähän repsottaa ja jalkalistoissa on pölyä. Olethan muistanut imuroida jääkaapin taustan?

Monille koti, kirjoittaa Cusk, on itseyden jatke. Usein se on sitä erityisesti naisille, mutta on tietysti myös miehiä, joiden kohdalla asia on niin. Koti ei ole enää pelkästään koti, vaan se on saman "haavoittuvuuden, neuroottisuuden ja ylpeyden" alainen kuin ihmisen itseys muutoinkin. Olet sitä mitä kotisi on.

*

Olen huono lukemaan ns. äitikirjallisuutta. Se on laji, josta usein hyvin huonosti tunnistan itseni. Koen ulkopuolisuutta. Jään oven taakse koputtelemaan, eikä minulle avata.

Ja sitten tulee paikalle Rachel Cusk ja kirjoittaa tavalla, johon samaistun niin, että en moneen hetkeen pysty mihinkään, vaan luen seuraavia sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

Tämä kultti, äitiys, ei kuitenkaan ollut paikka jossa pystyisin oikeasti elämään. Se ei heijastanut minua millään tavoin: sen kirjallisuus ja tavat, sen arvot ja käyttäytymissäännöt, sen estetiikka eivät olleet minua varten. Sekin edusti lajityypillisyyttä: kaikkien kulttien tavoin siihen kuuluminen edellytti täydellistä luopumista identiteetistä (s. 122) 
And yet this cult, motherhood, was not a place where I could actually live. It reflected nothing about me: its literature and practices, its values, its codes of conduct, its aesthetic were not mine. It was generic too: like any cult, it demanded a complete surrender of identity to belong to it. (s. 127)

Cuskin kuvaamaa kulttia vasten olen huijariäiti, mutta en ole sitä enää yksin. Vieläkin, vaikka tyttäreni on jo täysi-ikäinen, saatan havahtua siihen, miten oudolta tuntuu, kun hän käyttää minusta sanaa äiti. Ai kuka? Ai siis minä?

Äitiys on minussa kaikkein syvimmällä, mutta se ei määritä identiteettiäni.

Äitinä olen yksinhuoltajana usein ollut myös isä. Konkreettisesti isyyteni kävi ilmi, kun olin Turussa ystäväyksinhuoltajan ja hänen tyttärensä kanssa. Tytöt - noin 6-vuotiaat tapahtuman aikaan - saivat päähänsä leikkiä perinteistä ydinperhettä ja nimittivät minut isäksi. Se oli heidän mielestään niin hauskaa, että he isättelivät minua siinä määrin ahkerasti, että koko Turun kauppatorin asiakaskunta pääsi nauttimaan isyydestäni.

*

Esseessä Shakespearen sisaret Cusk pohtii kysymystä naiskirjoituksen olemassaolosta sekä naisen asemasta kirjoittajana.

Kun kuulen sanan naiskirjoitus minua alkaa hengästyttää. Päässäni syttyvät valot, jotka heijastavat nimiä Kristeva, Irigaray, Cixous. Kysymys sukupuolen ja kirjoittajan välisestä suhteesta on hankala. Se voidaan ainakin osin välttää määrittelemällä naiskirjoitus kirjoittamisen tavaksi tai tekniikaksi, joka ei ole yhteydessä kirjoittajan sukupuoleen. 

Tämäkään ei mielestäni ole ongelmatonta, sillä naiskirjoituksesta puhuttaessa kyseistä kirjoittamisen tapaa käyttävät tullaan helposti eristäneeksi omaan lokeroonsa. Sen sijaan, että laajempi yleisö näkisi naiskirjoittavat tasaveroisina ei-naiskirjoittavien kanssa edellisiä pidetään helposti enemmänkin marginaaliryhmänä, joiden asema kielen symbolisen järjestelmän edustajina on hutera.

Ja sitten on vielä se, että pitäisi määritellä nainen ja mies, joka on hankalaa - ellei mahdotonta - sortumatta lokerointiin. Ja sitten on vielä se, että pitäisi tarkastella biologisen sukupuolen ja kirjoittajan sukupuolen/sukupuolettomuuden välistä yhteyttä. Ja sitten on vielä se sukupuolen käsite, joka jököttää edessäni kuin kalliolohkare. Ja sitten on vielä se, että sukupuoli (mitä ikinä se onkin) asuu aina jossakin ruumiissa ja ruumiin ja kirjoittamisen välillä on suhde, joka ei voi olla vaikuttamatta kirjoittamiseen.


Cuskin näkemykset naiskirjoituksesta ovat osin hyhmäisiä.
Hänen määritelmänsä naiskirjallisuudelle on, että se on kirjallisuutta, joka ei voisi olla miehen kirjoittamaa. Hän ottaa tässä yhteydessä naisen ja miehen kategorian annettuina, joka paitsi yksinkertaistaa hänen näkemyksiään, herättää minussa melkoista epämukavuutta.

Ikään kuin kurinpalautuksena omalle ajattelulleen Cusk kuitenkin huomauttaa, että naiskirjoituksesta puhuttaessa on olennaista muistaa, että kyseinen termi ei viittaa pelkästään naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, vaan kirjallisuuteen, joka syntyy tyypillisesti feminiinisinä pidetyissä olosuhteissa ja on niiden muokkaamaa.  

Miten "tyypillisesti feminiinisinä pidetyt olosuhteet" pitäisi ymmärtää?

Cusk ei viittaa edellä mainitsemiini ranskalaisiin feministiteoreetikoihin (luojan kiitos, koska sen vuoksi minunkaan ei nyt tässä tarvitse käsitellä heitä enempää), vaan ottaa kompassikseen Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin.

De Beauvoirin ajattelussa vapauden ja taiteen välinen suhde on keskeinen. Hänen mukaansa vapaus voidaan antaa naiselle, mutta nainen ei voi koskaan olla tilanteessa, jossa hänellä olisi aina ollut tämä vapaus. Adrienne Rich on todennut pitkälti samoin kirjoittaessaan, että "no woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."

Cusk siteeraa edelleen De Beauvoirin ajatusta siitä, että nainen hillitsee kirjoittamistaan tullakseen kirjallisen maailman hyväksymäksi ja uhraa originaliteettinsa ja mahdollisuutensa suuruuteen tämän hyväksynnäntarpeen vuoksi.

Teoksessaan Things I don't want to know Deborah Levy on kiinnittänyt huomiota samoihin De Beauvoirin kirjoittamiin tekstikohtiin kuin Rachel Cusk. Kun panen tämän merkille, saan samalla lisävalaistusta siihen, miksi juuri sekä Cusk että Levy vetoavat minuun niin vahvasti. He vaikuttavat tutkivan naisten kirjoittamista paitsi samaan ajatusperintöön nojaten, tekevän myös pitkälti yhteneviä johtopäätöksiä kysymyksistä, jotka minuakin kiinnostavat eniten. Ei siis ihme, että heitä lukiessani tunnen olevani naisten kirjoittamisen olennaisimmassa ytimessä.

Cusk jatkaa de Beauvoirin ajatuksia toteamalla, että moni naiskirjailija ei kenties halua käsitellä ns. naisspesifisiä aiheita. Tällä hän käsittääkseni viittaa siihen, että ns. naisten kysymyksiä käsittelevä kirjallisuus ei omaa mahdollisuutta tulla arvostetuksi suurena kirjallisuutena. Saman asian Virginia Woolf on todennut kuuluisaksi tulleessa näkemyksessään sotakirjallisuuden ensisijaisuudesta verrattuna naisten tunteita käsittelevään kirjallisuuteen. Cusk kirjoittaa:


Kohtaus taistelukentällä on tärkeämpi kuin kohtaus kaupassa - kaikkialla ja paljon hienovaraisemmin arvojen ero on olemassa. (s. 160)
A scene in a battle-field is more important than a scene in a shop - everywhere and much more subtly the difference of value persists. (s. 168)

Edellä mainittua taustaa vasten myös Cuskin trilogia voidaan nähdä vallankumouksellisena tekona kirjallisuuteen imeltynyttä arvo- ja erottelujärjestelmää kohtaan.

Olen harvoin - itse asiassa en ehkä koskaan - törmännyt tekstiin, jossa kyseenalaistettaisiin Woolfin näkemys oman huoneen tärkeydestä naisen kirjoittamiselle. Shakespearen sisaret -esseessä Cusk kuitenkin tekee niin ja tarkastelee omaa huonetta osana omistamista, ie. perinteisesti miehisinä pidettyjä arvoja. Olen nyt heikoilla vesillä, sillä vaikka olen lukenut tämän kyseisen esseen useampaan kertaan en siltikään ole varma, ymmärränkö oikein, mitä Cusk haluaa sanoa.

Tulkitsen Cuskin tarkoittavan, että oma huone on miestila ja kirjoittaessaan omassa huoneessa nainen kirjoittaa ikään kuin miehisen kulttuurin sisältä päin ja luo kirjallisuutta miestodellisuudesta käsin.

Huone itsessään voi olla noiden arvojen ruumiillistuma, omaisuuden käsite, joka on perimmiltään naisluonnon vastainen. (s. 163)
The room itself may be the embodiment of those [male] values, a conception of 'property' that is at base unrelated to female nature. (s. 171)

Cuskin näkemyksestä ajatukseni kulkeutuvat Fredrika Runebergiin, joka kirjoitti toisella kädellä ja hämmensi puuroa toisella. Jos yhtään olen käsittänyt Cuskin näkemykset oikein niistä loogisesti seuraisi, että Fredrika Runeberg kirjoitti naiserityisemmissä olosuhteissa kuin ne naiskirjailijat, jotka
taistelivat sen eteen, että he saivat oman huoneen, jossa kirjoittaa.

Tässäpä mietittävää pitkäksi aikaa.



Rachel Cusk: Mykkäkoulu
238 sivua
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantamo S&S (2023)

Englanninkielinen alkuteos: Coventry
Faber & Faber (2019)


Tämä teksti on julkaistu alunperin toukokuussa 2020. Suomennoksen nyt ilmestyttyä olen lisännyt sitaattien suomenkieliset käännökset sekä tehnyt tekstiin joitakin täsmentäviä muutoksia.


 

Kommentit

  1. Tunnistan myös ahdistuksen siitä kun koti on saatu järjestykseen. Hetkellisesti tulee tunne onko tämä liian hienoa, onko tämä meidän koti, olemmeko muka ansainneet tämän? Vähitellen kuitenkin kaaos/kodikkuus palautuu.
     
    Olemme suunnitelleet keittiöremonttia vuosikaudet, koska tavararöykkiöt piinaavat meitä mutta remontti ei etene. Kiinteä vanha komero on niin täynnä että voimme käyttää vain lähimpänä sijaitsevia päällimmäisiä astioita.

    Remonttiin menee rahaakin! Ja todellakin on parempaakin tekemistä. Ainoastaan jääkaappi vaihdetaan kun edellinen jäädyttää vihannekset.

    Lohduttaudumme ajatuksella että siivoamalla liikaa jäävät tärkeämmät asiat tekemättä. Ystävältä kuulin väitöskirjan tekijästä joka ei koskaan saanut sitä valmiiksi kun aika hurahti siivoamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo teidän systeemi vaikuttaa oikein hyvältä. Tärkeimmät asiat ensin! :) Itse noudatan kohtuullisen siivoamisen tapaa. Tavarakasoja meillä ei ole, mutta pölyisiä kirjoja löytyy niidenkin edestä. Hyvä keino on myös hankkiutua kaikesta turhasta eroon - tämä on vielä mulla vähän vaiheeeeeeeessa

      Se, että väitöskirja jää kesken siivouksen takia on käsittämätöntä ja kamalaa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä