Rachel Cusk: Mykkäkoulu (Coventry)

Hyvin usein halu kirjoittaa on halua elää rehellisemmin kielen kautta (s. 173)

Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181)

Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni.

Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin.

Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt sanomatta.

Tällä kertaa olen viisaampi. Se on suunnitelmani. Suunnitelmat pitävät joskus paikkaansa.

Olen sanonut useammankin kerran, että Rachel Cusk ja Deborah Levy ovat lempikirjailijoitani. Mykkäkoulun luettuani tiedän ainakin osittain syyn, miksi näin on. "Syyllisen" nimi on mm. Simone de Beauvoir.

*

Jotta en jäisi pyörimään pelkästään omaan hybrikseeni tulkoon todetuksi, että Mykkäkoulun ensimmäiset tekstit eivät saaneet salamoita satamaan päälleni. Ehdin jopa tuntea pettymystä. Että mitä? Olenko lukemassa Cuskilta kirjaa, josta en innostu intensiteetillä, jota olen kokenut hänen aiempien teoksiensa parissa.

Tilanne oli ohimenevä. Vikakin mitä luultavimmin enemmän minussa kuin Cuskin kirjoittamassa.

Coventry on jaettu kolmeen osaan ja näistä viimeisessä Cusk lukee mm. Edith Whartonin, D.H. Lawrencen ja Natalia Ginzburgin teoksia. Kyseisissä teksteissä tulee ilmi, miten syvälle lukemaansa Cusk pääsee. Niitä voisikin hyvin kutsua esseistisiksi kirjallisuuskritiikeiksi, joista kannattaa ottaa opikseen.

*

Mykkäkoulun hieman kolean alun jälkeen alkoi tapahtua. 

Ensimmäinen välähdys syntyy siitä, kun Cusk kirjoittaa, miten remontoitu koti hermostuttaa häntä. Touche! Tunnistan tämän niin hyvin. Kun kaikki on killtävää ja puhdasta minulle tulee tarve pitää tuo sama kaikki kiiltävänä ja puhtaana. Joudun jatkuvasti pelkäämään, että likaan, aiheutan naarmuja ja muita kulumisen jälkiä. Tulee stressi, sillä onhan niin paljon muuta tärkeämpää kuin kodin kiillottaminen. Ja se, että joku sanoo tämän ääneen ja erityisesti se, että tämän sanoo ääneen joku, jota suuresti ihailen aikaansaa minussa suurta helpotusta. En ole kokemukseni kanssa yksin ja voin mainiosti siirtää keittiöremontin toteuttamisen hamaan tulevaisuuteen.

Sen jälkeen kun kylpyhuoneemme remontointiin olen yrittänyt pitää sitä moitteettoman puhtauden tilassa. Aika monta sivua on jäänyt tämän toiminnan takia lukematta, mutta kylppäri kiiltää ja olen sen tähden vähän parempi nainen. Eikö niin?

Cusk siteeraa Duras'ta, joka on sanonut, että "the house a woman creates is a utopia". Koti ei ole koskaan valmis. Sen eteen voisi aina tehdä enemmän. Se on ahnas  kita, joka haluaa haistella puhdistusaineita ja lipoa siivoushanskoja. Se on jättimäinen suu, joka muistuttaa, että kai minä huomasin, että tuossa noin vähän repsottaa ja jalkalistoissa on pölyä. Olethan muistanut imuroida jääkaapin taustan?

Monille koti, kirjoittaa Cusk, on itseyden jatke. Usein se on sitä erityisesti naisille, mutta on tietysti myös miehiä, joiden kohdalla asia on niin. Koti ei ole enää pelkästään koti, vaan se on saman "haavoittuvuuden, neuroottisuuden ja ylpeyden" alainen kuin ihmisen itseys muutoinkin. Olet sitä mitä kotisi on.

*

Olen huono lukemaan ns. äitikirjallisuutta. Se on laji, josta usein hyvin huonosti tunnistan itseni. Koen ulkopuolisuutta. Jään oven taakse koputtelemaan, eikä minulle avata.

Ja sitten tulee paikalle Rachel Cusk ja kirjoittaa tavalla, johon samaistun niin, että en moneen hetkeen pysty mihinkään, vaan luen seuraavia sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

Tämä kultti, äitiys, ei kuitenkaan ollut paikka jossa pystyisin oikeasti elämään. Se ei heijastanut minua millään tavoin: sen kirjallisuus ja tavat, sen arvot ja käyttäytymissäännöt, sen estetiikka eivät olleet minua varten. Sekin edusti lajityypillisyyttä: kaikkien kulttien tavoin siihen kuuluminen edellytti täydellistä luopumista identiteetistä (s. 122) 

And yet this cult, motherhood, was not a place where I could actually live. It reflected nothing about me: its literature and practices, its values, its codes of conduct, its aesthetic were not mine. It was generic too: like any cult, it demanded a complete surrender of identity to belong to it. (s. 127)

Cuskin kuvaamaa kulttia vasten olen huijariäiti, mutta en ole sitä enää yksin. Vieläkin, vaikka tyttäreni on jo täysi-ikäinen, saatan havahtua siihen, miten oudolta tuntuu, kun hän käyttää minusta sanaa äiti. Ai kuka? Ai siis minä?

Äitiys on minussa kaikkein syvimmällä, mutta se ei määritä identiteettiäni.

Äitinä olen yksinhuoltajana usein ollut myös isä. Konkreettisesti isyyteni kävi ilmi, kun olin Turussa ystäväyksinhuoltajan ja hänen tyttärensä kanssa. Tytöt - noin 6-vuotiaat tapahtuman aikaan - saivat päähänsä leikkiä perinteistä ydinperhettä ja nimittivät minut isäksi. Se oli heidän mielestään niin hauskaa, että he isättelivät minua siinä määrin ahkerasti, että koko Turun kauppatorin asiakaskunta pääsi nauttimaan isyydestäni.

*

Esseessä Shakespearen sisaret Cusk pohtii kysymystä naiskirjoituksen olemassaolosta sekä naisen asemasta kirjoittajana.

Kun kuulen sanan naiskirjoitus minua alkaa hengästyttää. Päässäni syttyvät valot, jotka heijastavat nimiä Kristeva, Irigaray, Cixous. Kysymys sukupuolen ja kirjoittajan välisestä suhteesta on hankala. Se voidaan ainakin osin välttää määrittelemällä naiskirjoitus kirjoittamisen tavaksi tai tekniikaksi, joka ei ole yhteydessä kirjoittajan sukupuoleen. 

Tämäkään ei mielestäni ole ongelmatonta, sillä naiskirjoituksesta puhuttaessa kyseistä kirjoittamisen tapaa käyttävät tullaan helposti eristäneeksi omaan lokeroonsa. Sen sijaan, että laajempi yleisö näkisi naiskirjoittavat tasaveroisina ei-naiskirjoittavien kanssa edellisiä pidetään helposti enemmänkin marginaaliryhmänä, joiden asema kielen symbolisen järjestelmän edustajina on hutera.

Ja sitten on vielä se, että pitäisi määritellä nainen ja mies, joka on hankalaa - ellei mahdotonta - sortumatta lokerointiin. Ja sitten on vielä se, että pitäisi tarkastella biologisen sukupuolen ja kirjoittajan sukupuolen/sukupuolettomuuden välistä yhteyttä. Ja sitten on vielä se sukupuolen käsite, joka jököttää edessäni kuin kalliolohkare. Ja sitten on vielä se, että sukupuoli (mitä ikinä se onkin) asuu aina jossakin ruumiissa ja ruumiin ja kirjoittamisen välillä on suhde, joka ei voi olla vaikuttamatta kirjoittamiseen.

Cuskin näkemykset naiskirjoituksesta ovat osin hyhmäisiä.

Hänen määritelmänsä naiskirjallisuudelle on, että se on kirjallisuutta, joka ei voisi olla miehen kirjoittamaa. Hän ottaa tässä yhteydessä naisen ja miehen kategorian annettuina, joka paitsi yksinkertaistaa hänen näkemyksiään, herättää minussa melkoista epämukavuutta.

Ikään kuin kurinpalautuksena omalle ajattelulleen Cusk kuitenkin huomauttaa, että naiskirjoituksesta puhuttaessa on olennaista muistaa, että kyseinen termi ei viittaa pelkästään naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, vaan kirjallisuuteen, joka syntyy tyypillisesti feminiinisinä pidetyissä olosuhteissa ja on niiden muokkaamaa.  

Miten "tyypillisesti feminiinisinä pidetyt olosuhteet" pitäisi ymmärtää?

Cusk ei viittaa edellä mainitsemiini ranskalaisiin feministiteoreetikoihin (luojan kiitos, koska sen vuoksi minunkaan ei nyt tässä tarvitse käsitellä heitä enempää), vaan ottaa kompassikseen Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin.

De Beauvoirin ajattelussa vapauden ja taiteen välinen suhde on keskeinen. Hänen mukaansa vapaus voidaan antaa naiselle, mutta nainen ei voi koskaan olla tilanteessa, jossa hänellä olisi aina ollut tämä vapaus. Adrienne Rich on todennut pitkälti samoin kirjoittaessaan, että "no woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."

Cusk siteeraa edelleen De Beauvoirin ajatusta siitä, että nainen hillitsee kirjoittamistaan tullakseen kirjallisen maailman hyväksymäksi ja uhraa originaliteettinsa ja mahdollisuutensa suuruuteen tämän hyväksynnäntarpeen vuoksi.

Teoksessaan Things I don't want to know Deborah Levy on kiinnittänyt huomiota samoihin De Beauvoirin kirjoittamiin tekstikohtiin kuin Rachel Cusk. Kun panen tämän merkille, saan samalla lisävalaistusta siihen, miksi juuri sekä Cusk että Levy vetoavat minuun niin vahvasti. He vaikuttavat tutkivan naisten kirjoittamista paitsi samaan ajatusperintöön nojaten, tekevän myös pitkälti yhteneviä johtopäätöksiä kysymyksistä, jotka minuakin kiinnostavat eniten. Ei siis ihme, että heitä lukiessani tunnen olevani naisten kirjoittamisen olennaisimmassa ytimessä.

Cusk jatkaa de Beauvoirin ajatuksia toteamalla, että moni naiskirjailija ei kenties halua käsitellä ns. naisspesifisiä aiheita. Tällä hän käsittääkseni viittaa siihen, että ns. naisten kysymyksiä käsittelevä kirjallisuus ei omaa mahdollisuutta tulla arvostetuksi suurena kirjallisuutena. Saman asian Virginia Woolf on todennut kuuluisaksi tulleessa näkemyksessään sotakirjallisuuden ensisijaisuudesta verrattuna naisten tunteita käsittelevään kirjallisuuteen. Cusk kirjoittaa:

Kohtaus taistelukentällä on tärkeämpi kuin kohtaus kaupassa - kaikkialla ja paljon hienovaraisemmin arvojen ero on olemassa. (s. 160)

A scene in a battle-field is more important than a scene in a shop - everywhere and much more subtly the difference of value persists. (s. 168)

Edellä mainittua taustaa vasten myös Cuskin trilogia voidaan nähdä vallankumouksellisena tekona kirjallisuuteen imeltynyttä arvo- ja erottelujärjestelmää kohtaan.

Olen harvoin - itse asiassa en ehkä koskaan - törmännyt tekstiin, jossa kyseenalaistettaisiin Woolfin näkemys oman huoneen tärkeydestä naisen kirjoittamiselle. Shakespearen sisaret -esseessä Cusk kuitenkin tekee niin ja tarkastelee omaa huonetta osana omistamista, ie. perinteisesti miehisinä pidettyjä arvoja. Olen nyt heikoilla vesillä, sillä vaikka olen lukenut tämän kyseisen esseen useampaan kertaan en siltikään ole varma, ymmärränkö oikein, mitä Cusk haluaa sanoa.

Tulkitsen Cuskin tarkoittavan, että oma huone on miestila ja kirjoittaessaan omassa huoneessa nainen kirjoittaa ikään kuin miehisen kulttuurin sisältä päin ja luo kirjallisuutta miestodellisuudesta käsin.

Huone itsessään voi olla noiden arvojen ruumiillistuma, omaisuuden käsite, joka on perimmiltään naisluonnon vastainen. (s. 163)

The room itself may be the embodiment of those [male] values, a conception of 'property' that is at base unrelated to female nature. (s. 171)

Cuskin näkemyksestä ajatukseni kulkeutuvat Fredrika Runebergiin, joka kirjoitti toisella kädellä ja hämmensi puuroa toisella. Jos yhtään olen käsittänyt Cuskin näkemykset oikein niistä loogisesti seuraisi, että Fredrika Runeberg kirjoitti naiserityisemmissä olosuhteissa kuin ne naiskirjailijat, jotka
taistelivat sen eteen, että he saivat oman huoneen, jossa kirjoittaa.

Tässäpä mietittävää pitkäksi aikaa.



Rachel Cusk: Mykkäkoulu

238 sivua

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantamo S&S (2023)

Englanninkielinen alkuteos: Coventry
Faber & Faber (2019)

Tämä teksti on julkaistu alunperin toukokuussa 2020. Suomennoksen nyt ilmestyttyä olen lisännyt sitaattien suomenkieliset käännökset sekä tehnyt tekstiin joitakin täsmentäviä muutoksia.