sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Rachel Cusk: Coventry





Very often the desire to write is a desire to live more honestly through language (s. 181)


Rachel Cuskilla on mieletön taito saada minut pursuilemaan. Häntä lukiessani olen kuin mekko, joka ratkeilee saumoistaan ja jokainen sauman repeytymisestä lähtevä ääni on kiihkeää musaa korvilleni.

Cuskin trilogia - Ääriviivat, Siirtymä, Kunnia - ovat saaneet minut tuleen. Ovat saaneet palamaan liekillä, jota vastaan kohtuullisuuden vaahtosammutin on täysin turha kapine. On liian ihanaa olla innoissaan. On mahdotonta olla olematta innoissaan, vaikka innoissaan ollessani tiedostan liiankin hyvin oman naurettavuuteni. En silti välitä. Olen rakastunut teini. Piirrän RC-sydämiä pulpettiin.

Erityisesti Cuskin Kunniasta kirjoittaessani en pystynyt pysymään kohtuudessa. En saanut itseäni fokusoimaan, sillä sanottavaa oli niin paljon ja sanottuani mitä sanoin jouduin panemaan merkille, että ihan liikaa oli jäänyt sanomatta.

Tällä kertaa olen viisaampi. Se on suunnitelmani. Suunnitelmat pitävät joskus paikkaansa.

Olen sanonut useammankin kerran, että Rachel Cusk ja Deborah Levy ovat lempikirjailijoitani. Coventryn luettuani tiedän ainakin osittain syyn, miksi näin on. "Syyllisen" nimi on mm. Simone de Beauvoir.

*

Jotta en jäisi pyörimään pelkästään omaan hybrikseeni tulkoon todetuksi, että Coventryn ensimmäiset tekstit eivät saaneet salamoita satamaan päälleni. Ehdin jopa tuntea pettymystä. Että mitä? Olenko lukemassa Cuskilta kirjaa, josta en innostu intensiteetillä, jota olen kokenut hänen aiempien teoksiensa parissa.

Tilanne oli ohimenevä. Vikakin mitä luultavimmin enemmän minussa kuin Cuskin kirjoittamassa.

Coventry on jaettu kolmeen osaan ja näistä viimeisessä Cusk lukee mm. Edith Whartonin, D.H. Lawrencen ja Natalia Ginzburgin teoksia. Näissä teksteissä tulee ilmi, miten syvälle lukemaansa Cusk pääsee. Niitä voisikin hyvin kutsua esseistisiksi kirjallisuuskritiikeiksi, joista kannattaa ottaa opikseen.

*

Coventryn hieman kolean alun jälkeen alkoi tapahtua. Ensimmäinen välähdys syntyy siitä, kun Cusk kirjoittaa, miten remontoitu koti hermostuttaa häntä. Touche! Tunnistan tämän niin hyvin. Kun kaikki on killtävää ja puhdasta minulle tulee tarve pitää tuo sama kaikki kiiltävänä ja puhtaana. Joudun jatkuvasti pelkäämään, että likaan, aiheutan naarmuja ja muita kulumisen jälkiä. Tulee stressi, sillä onhan niin paljon muuta tärkeämpää kuin kodin kiillottaminen. Ja se, että joku sanoo tämän ääneen ja erityisesti se, että tämän sanoo ääneen joku, jota suuresti ihailen aikaansaa minussa suurta helpotusta. En ole kokemukseni kanssa yksin ja voin mainiosti siirtää keittiöremontin toteuttamisen hamaan tulevaisuuteen.

Sen jälkeen kun kylpyhuoneemme remontointiin olen yrittänyt pitää sitä moitteettoman puhtauden tilassa. Aika monta sivua on jäänyt tämän toiminnan takia lukematta, mutta kylppäri kiiltää ja olen sen tähden vähän parempi nainen. Eikö niin?

Cusk siteeraa Duras'ta, joka on sanonut, että "the house a woman creates is a utopia". Koti ei ole koskaan valmis. Sen eteen voisi aina tehdä enemmän. Se on vaativa kita, joka haluaa haistella puhdistusaineita ja lipoa siivoushanskoja. Se on jättimäinen suu, joka muistuttaa, että kai minä huomasin, että tuossa noin vähän repsottaa ja jalkalistoissa on pölyä. Olethan muistanut imuroida jääkaapin taustan?

Monille koti, kirjoittaa Cusk, on itseyden jatke. Usein se on sitä erityisesti naisille, mutta on tietysti myös miehiä, joiden kohdalla asia on niin. Koti ei ole enää pelkästään koti, vaan se on saman "haavoittuvuuden, neuroottisuuden ja ylpeyden" alainen kuin ihmisen itseys muutoinkin. Olet sitä mitä kotisi on.

*

Olen huono lukemaan ns. äitikirjallisuutta. Se on laji, josta usein hyvin huonosti tunnistan itseni. Koen ulkopuolisuutta. Jään oven taakse koputtelemaan, eikä minulle avata.

Ja sitten tulee paikalle Rachel Cusk ja kirjoittaa tavalla, johon samaistun niin, että en moneen hetkeen pysty mihinkään, vaan luen seuraavia sanoja yhä uudestaan ja uudestaan.

And yet this cult, motherhood, was not a place where I could actually live. It reflected nothing about me: its literature and practices, its values, its codes of conduct, its aesthetic were not mine. It was generic too: like any cult, it demanded a complete surrender of identity to belong to it.

Cuskin kuvaama kulttia vasten olen huijariäiti, mutta en ole sitä enää yksin. Vieläkin, vaikka tyttäreni on jo melkein täysi-ikäinen, saatan havahtua siihen, miten oudolta tuntuu, kun hän käyttää minusta sanaa äiti. Ai kuka? Ai siis minä?

Äitiys on minussa kaikkein syvimmällä, mutta se ei määritä koko identiteettiäni.

Äitinä olen usein ollut myös isä. Potentiaalinen isyyteni kävi havainnollisesti ilmi, kun olin Turussa ystäväyksinhuoltajan ja hänen tyttärensä kanssa. Tytöt - noin 6-vuotiaat tapahtuman aikana - saivat päähänsä leikkiä perinteistä ydinperhettä ja nimittivät minut isäksi. Se oli heidän mielestään niin hauskaa, että he isättelivät minua siinä määrin ahkerasti, että koko Turun kauppatorin asiakaskunnalle isyyteni kävi harvinaisen selväksi.

*

Esseessä Shakespeare's Sisters Cusk pohtii kysymystä naiskirjoituksen olemassaolosta sekä naisen asemasta kirjoittajana.

Kun kuulen sanan naiskirjoitus minua alkaa hengästyttää. Päässäni syttyvät valot, jotka heijastavat nimiä Kristeva, Irigaray, Cixous. Kysymys sukupuolen ja kirjoittajan välisestä suhteesta on hankala. Se voidaan välttää määrittelemällä naiskirjoitus kirjoittamisen tavaksi tai tekniikaksi, joka ei ole yhteydessä kirjoittajan sukupuoleen. Tämäkään ei ole ongelmatonta, sillä naiskirjoituksen voima nousee osin juuri siitä, että se on naisten vallankumous kielessä. Tästä taas seuraa, että naiskirjoituksesta puhuttaessa naiset helposti tullaan eristäneeksi omaan lokeroonsa eli käy juuri päinvastoin kuin mitä naiskirjoituksella on haluttu saavuttaa. Sen sijaan, että se olisi keino astua siihen samaan kielen symboliseen järjestykseen, jota miehet ovat pitäneet hallussaan se näyttäytyy enemmänkin marginaalisena poikkeustilana.

Ja sitten on vielä se, että pitäisi määritellä nainen ja mies, joka on hankalaa - ellei mahdotonta - sortumatta lokerointiin. Ja sitten on vielä se, että pitäisi tarkastella biologisen sukupuolen/sukupuolettomuuden ja kirjoittajan sukupuolen/sukupuolettomuuden välistä yhteyttä. Ja sitten on vielä se sukupuolen käsite, joka jököttää edessäni kuin kalliolohkare. Ja sitten on vielä se, että sukupuoli (mitä ikinä se onkin) asuu aina jossakin ruumiissa ja ruumiin ja kirjoittamisen välillä on suhde, joka ei voi olla vaikuttamatta kirjoittamiseen.

Ja sitten on vielä se, että jokaisen edellä mainitun kysymyksen käsittely vaatisi vähintään yhden väitöskirjan.

Cuskin määritelmä naiskirjallisuudelle on, että se on kirjallisuutta, joka ei voisi olla miehen kirjoittamaa. Hän ottaa - ainakin tässä yhteydessä - naisen ja miehen kategorian annettuina, joka yksinkertaistaa hänen näkemyksiään ja herättää minussa epämukavuutta.

Cuskin mukaan naiskirjoituksesta puhuttaessa on olennaista muistaa, että kyseinen termi ei viittaa pelkästään naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, vaan kirjallisuuteen, joka syntyy tyypillisesti feminiinisinä pidetyissä olosuhteissa ja on niiden muokkaamaa. Hän ei viittaa edellä mainitsemiini ranskalaisiin feministiteoreetikoihin (luojan kiitos, koska sen vuoksi minunkaan ei nyt tässä tarvitse käsitellä heitä enempää), vaan ottaa kompassikseen Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin.

De Beauvoirin ajattelussa vapauden ja taiteen välinen suhde on keskeinen. Hänen mukaansa vapaus voidaan antaa naiselle, mutta nainen ei voi koskaan olla tilanteessa, jossa hänellä olisi aina ollut tämä vapaus. Adrienne Rich on todennut pitkälti samoin kirjoittaessaan, että "no woman is really an insider in the institutions fathered by masculine consciousness."

Cusk siteeraa edelleen De Beauvoirin ajatusta siitä, että nainen hillitsee kirjoittamistaan tullakseen kirjallisen maailman hyväksymäksi ja uhraa originaliteettinsa ja mahdollisuutensa suuruuteen tämän hyväksynnäntarpeen vuoksi.

Teoksessaan Things I don't want to know Deborah Levy on kiinnittänuyt huomiota samoihin De Beauvoirin kirjoittamiin tekstikohtiin kuin Rachel Cusk. Kun panen tämän merkille, saan samalla lisävalaistusta siihen, miksi juuri sekä Cusk että Levy vetoavat minuun niin vahvasti. He vaikuttavat tutkivan naisten kirjoittamista paitsi samaan ajatusperintöön nojaten, tekevän myös pitkälti yhteneviä johtopäätöksiä kysymyksistä, jotka minuakin kiinnostavat eniten. Ei siis ihme, että heitä lukiessani tunnen olevani naisten kirjoittamisen olennaisimmassa ytimessä.

Cusk jatkaa de Beauvoirin ajatuksia toteamalla, että moni naiskirjailija ei kenties halua käsitellä ns. naisspesifisiä aiheita. Tällä hän käsittääkseni viittaa siihen, että ns. naisten kysymyksiä käsittelevä kirjallisuus ei omaa mahdollisuutta tulla arvostetuksi suurena kirjallisuutena. Saman asian Virginia Woolf on todennut kuuluisaksi tulleessa näkemyksessään sotakirjallisuuden ensisijaisuudesta verrattuna naisten tunteita käsittelevään kirjallisuuteen. Cusk kirjoittaa:

A scene in a battle-field is more important than a scene in a shop - everywhere and much more subtly the difference of value persists. (s. 168)

Edellä mainittua taustaa vasten Cuskin trilogia voidaankin nähdä vallankumouksellisena tekona suhteessa kirjallisuuteen imeltynyttä arvo- ja erottelujärjestelmää kohtaan.

Olen harvoin - itse asiassa en ehkä koskaan - törmännyt tekstiin, jossa kyseenalaistettaisiin Woolfin näkemys oman huoneen tärkeydestä naisen kirjoittamiselle. Shakespeare's sisters -tekstissä Cusk kuitenkin tekee niin ja tarkastelee omaa huonetta osana omistamista, ie. perinteisesti miehisinä pidettyjä arvoja. Olen nyt heikoilla vesillä, sillä vaikka olen lukenut tämän kyseisen esseen useampaan kertaan en siltikään ole varma, ymmärränkö oikein, mitä Cusk haluaa sanoa.

Tulkitsen Cuskin tarkoittavan, että oma huone on miestila ja kirjoittaessaan omassa huoneessa nainen kirjoittaa ikään kuin miehisen kulttuurin sisältä päin ja luo kirjallisuutta miestodellisuudesta käsin.

The room itself may be the embodiment of those [male] values, a conception of 'property' that is at base unrelated to female nature. (s. 171)

Cuskin näkemyksestä ajatukseni kulkeutuvat Fredrika Runebergiin, joka kirjoitti toisella kädellä ja hämmensi puuroa toisella. Jos yhtään olen käsittänyt Cuskin näkemykset oikein niistä loogisesti seuraisi, että Fredrika Runeberg kirjoitti naiserityisemmissä olosuhteissa kuin ne naiskirjailijat, jotka
taistelivat sen eteen, että he saivat oman huoneen, jossa kirjoittaa.

Tässäpä mietittävää pitkäksi aikaa.



Rachel Cusk: Coventry
248 sivua
Faber & Faber (2019)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti