Siirry pääsisältöön

Saara Turunen & Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia II


Suurteoksia on mainio konsepti, jolle toivon runsaasti lisää jatko-osia.

Suurteosten ideana on, että naiskirjailijat esittelevät itselleen tärkeitä naiskirjailijoiden teoksia. Näin syntyy kolmoishyöty. Esille pääsevät sekä suosikkiteoksiaan esittelevät naiskirjailijat että heidän suosikkejaan kirjoittaneet naiskirjailijat että jälkimmäisten teokset. Parasta on, jos esitelty kirja edustaa vähemmän tunnettua ja/tai jo uohduksiin painunutta kirjallisuutta, joka esittelyn myötä voi kokea uuden tulemisen. 

Unohduksesta nousi esiin Suurteoksia I -teoksen kohdalla erityisesti Marlen Haushoferin romaani Seinä (1, jota Malin Kivelä käsitteli tekstissään. En itsekään ollut kuullut Seinästä aiemmin, mutta Kivelän esittelyn jälkeen se kiinnosti minua niin paljon, että jouduin lukemaan sen ruotsiksi, kun Kivelän kirjoituksen myötä suomenkieliseen laitokseen oli hurja määrä kirjastovarauksia.

Suurteoksia II -teoksen kohdalla Seinän kaltaiseen suosioon saattaisi hyvinkin nousta E. L Karhun esiinnostama Leonora Carringtonin Kuulotorvi (2). Ongelmana vaan on, että Carringtonin teosta ei ole kokonaan suomennettu. Tämä on todellinen harmi, sillä Kuulotorvi on omienkin lukemisieni joukossa yksi mieleenpainuvimpia teoksia, jossa Carringtonin kerronta painaa menemään minkäänlaisia rajoituksia tuntematta. Ehdottomasti teos, jonka lukemista suosittelen vahvasti.


Maria Matinmikko kyselee paikoin proosarunoksi yltyvässä, bell hooksin Mies tahtoo muuttua - Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus -teoksen, luennassaan:


"Mistä tunnistaa suurteoksen? 

Suurteos kenelle?

"Miltä se tuntuu?"


Matinmikon kysymykset ovat oleellisia ja luotaavat suurteoksen ominaispiirteitä.  

Klassikkoja voitaneen nimittää jonkinlaisiksi yleisiksi suurteoksiksi, joka ei kuitenkaan takaa niiden asemaa henkilökohtaisina suurteoksina. Yhden suurteos voi toiselle olla teos, joka jätetään kesken jo muutaman kymmenen sivun jälkeen. 

Miettiessäni suurteoksen tuntumista mieleeni palaavat kerrat, kun kirjan luettuani olen palanut halusta hehkuttaa sitä kaikille. Kun on tuntunut siltä, että muut menettävät ihan kamalasti, jos he eivät lue kyseistä kirjaa. Kuitenkin vasta ajan kuluminen paljastaa, onko kyseessä hetken huuma vai pidempiaikainen rakkaussuhde teoksen kanssa.


Turusen ja Maisosen toimittaman teoksen kirjoittajajoukko on heterogeeninen niin kirjoittajiensa iän, etnisyyden kuin valitun esitystavankin  suhteen. Helga West pohtii saamelaistyttöyttä oppaanaan Inger-Mari Aikion runoteos Jiehki vuolde ruonas giđđa (Samiska, 1993). Emmi Itäranta kirjoittaa kirjeen oman suurteosvalintansa Piranesin (4) tekijälle Susanna Clarkelle. 

Suurteoksia II luotaa kirjallisuutta monipuolisesti. Lajeina perusfiktion lisäksi esiin pääsevät dekkari, omaelämäkerta, tietokirjallisuus, essee, sadut ja runous. Henkilökohtaisesti ilahduin erityisesti E.L. Karhun tekstin lisäksi nigerialais-suomalaisen Minna Salamin osuudesta, jossa hän kirjoittaa Maryse Condén teoksesta What is Africa to Me. 

Guadupelainen Maryse Condé on erittäin kiinnostava kirjailija, joka Suomessa on omien havaintojeni mukaan jäänyt pitkälti huomiotta. Olen lukenut häneltä teoksen Rihata (5) ja vaikka sen lukemisesta on kulunut jo muutama vuosi,  se ei ole jättänyt minua rauhaan ja pelkkä sanan Rihata ääneen lausuminen nostaa suuhuni sitruunamehun kirpeän maun ja äänilevyjen rahina täyttää huoneeni.


Suurteoksia II:ssa käsitellään muun muassa suosikkiteosten vaikutuksia kirjoittajien omaan kirjoittamiseen. Susanna Hast kuvaa, miten hänen lukiessaan Hèléne Cixous'ta tämän rakkaus kieltä kohtaan tarttuu tunteena häneen ja E. L. Karhu valaisee romaaniaan Veljelleni Carringtonin teoksen kautta. Toiset kirjoittajista ankkuroivat tekstinsä vahvasti omaan elämäänsä, kun taas toiset pitäytyvät tiukemmin suosikkiteostensa kirjallisessa analyysissä. Kiinnostavaa oli lukea myös siitä, minkälaisissa elämäntilanteissa kirjoittajat ovat lempiteoksensa kohdanneet.

On aina erityisen ilahduttavaa, kun lukiessa törmää ajatuskulkuun, jota itse ei ole aiemmin tullut pohtineeksi. Suurteokset II:ssa Saara Turunen Iris Uurron romaanista Ruumiin ikävä (6) kirjoittaessaan päätyy ruumiillisuutta ja kehon muokkaamista koskevien pohdintojensa kautta tarkastelemaan povipommi Anna Nicole Smithin huonoa suhdetta äitiinsä ja edelleen lapsuudenaikaisen rakkaudettomuuden pitkiä jälkiä ihmisen myöhempään elämään.

Turunen kysyy, voiko äidin hyväksynnän puutteen ja rintojenmuokkausoperaatioiden väliltä löytyä yhteys.

 "Ja miksi niin usein nämä muokkausoperaatiot kohdistuvat nimenomaan rintoihin? Voiko äidin kylmyydellä ja rintoihin keskittyvällä pakkomielteellä olla jonkinlainen yhteys? Loppujen lopuksihan rinnat ovat ensisijaisesti se ruumiinosa, jolla äiti ruokkii lastaan."

 

Suurteoksia II sisältää yhteensä 20 eri tekstiä, joissa esitellyistä teoksista suurimman osan olen lukenut. Valitettavasti kuitenkin näistä lukemisista on jo sen verran aikaa, että en tuoreeltaan päässyt asettamaan omia näkemyksiäni kommunikaatioon kirjoittajien näkemysten kanssa. 

Suurteoksia, niin tämä uutukainen osa II kuin myös sen edeltäjä, kuuluu kirjoihin, jotka kannattaa omistaa, sillä näihin teksteihin tekee mieli palata viimeistään silloin, kun itse lukee jonkun esitellyistä kirjoista. 


Saara Turunen & Petra Maisonen: Suurteoksia II

303 sivua

Tammi (2023)



1) Marlen Haushofer: Seinä. (Die Wand 1963, suom. Eila Pennanen, WSOY 1964)

2) Leonora Carrington: The Hearing Trumpet (1974)

3) bell hooks: Mies tahtoo muuttua. Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus. (The Will to Change. Men, Masculinity and Love 2003, suom. Tapani Kilpeläinen, Eurooppalaisen filosofian seura 2020)

4) Susanna Clarke: Piranesi (Piranesi 2020, suom. Helene Bützow, WSOY 2021)

5) Maryse Condé: Rihata ((Une saison à Rihata 1981, suom. Annikki Suni, Art House 1989)

6) Iris Uurto: Ruumiin ikävä (Otava 1930)







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip