Siirry pääsisältöön

Deborah Levy: Kuumaa maitoa


Luin Deborah Levyn Kuumaa maitoa ensimmäisen kerran englanninkielisenä sen ilmestymisvuonna 2016 (Hot milk, Hamish Hamilton, linkki blogitekstiin).  Siitä asti olen halunnut palata Levyn romaaniin, sillä se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Muisto sen lukemisesta on ollut ollut tasaisin väliajoin mieleeni palaava kutsu: lue minut uudestaan. Lue minua syvemmältä. Antaudu minulle täydemmin.

Edellisen lauseen kirjoittaessani minut valtasi ajatus, että suhteeni Kuumaan maitoon muistuttaa Levyn romaanin äidin ja tyttären välistä suhdetta. Kuten he ovat pääsemättömissä toisistaan, olen minäkin sidoksissa Levyn Kuumaan maitoon. Välillämme on valtaa ja kontrollointia. Arvaamatonta aallokkoa, jossa meduusat uiskentelevat, kuten ne uiskentelevat Kuumassa maidossa. Ja kyllä. Niiden haavat polttavat. Ja kyllä. Niiden läsnäolo houkuttaa seireenien lailla.

Paluuni Levyn romaanin pariin ei kuitenkaan tapahtunut suotuisissa merkeissä. Lukeminen takkusi ja usein huomasin ajattelevani, että olenko luonut tästä romaanista itselleni valheellisen kuvan, ikään kuin jonkinlaisen valemuiston, jolla ei ole varsinaisesti kovinkaan paljon tekemistä Levyn romaanin kanssa.

Että olen hellinyt Kuumaa maitoa povellani kuin käärmeeksi naamioitunutta meduusaa.

Mutta. Se tapahtui taas, kuten Levyn teosten seurassa tuppaa käymään.


Kuuman maidon mottona on Hélène Cixous´n Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia -teoksesta lainattu lause, joka kuuluu seuraavasti: On sinun tehtäväsi murtaa ikiaikainen kiertokulku. 

Mitä kiertokulkua Cixous tarkoittaa? Ja miten kiertokulku Levyn romaanin yhteydessä tulisi ymmärtää? 

Tässä tekstissä tarkastelen kiertokulkua kahdessa eri kontekstissa, joista ensimmäinen on äiti-tytär suhde ja laajemmin perhe sekä toinen kirjoittaminen.


Jokaisella perheellä on omanlaisensa kiertokulku, vaikka kiertokulku sanana vaikuttaakin tässä yhteydessä vieraalta ja ei niin kovin tavanomaiselta. Tutumpi olisi esimerkiksi perhedynamiikka. Ei anneta tämän hämätä.

Kuumassa maidossa jo aikuinen tytär Sofie matkustaa äitinsä kanssa Espanjaan klinikalle, josta he toivovat löytyvän apua ja selityksiä äidin kummallisiin terveysongelmiin. Klinikan lääkäri on kuitenkin outo. Hän tekee äidille monia tutkimuksia, joiden tulokset ovat diagnosoinnin kannalta hyödyttömiä. Lääkäri myös lopettaa äidin lääkitykset. 

Paranemista ei tapahtu tai ehkä tapahtuukin, sillä eräänä päivänä Sofie näkee kävelemään kykenemättömän äitinsä astelevan rannalla. Kun Sofie myöhemmin kysyy äidiltä, miten tämä on päivänsä viettänyt niin äiti vastaa, että kuten yleensäkin, mitä muuta hän voisi tehdä kuin istua pyörätuolissa.

Äidin ja Sofien välillä vallitsee vaikeasti tulkittava riippuvuussuhde. Äiti pitää Sofieta emotionaalisesti vankinaan, mutta yhtä lailla Sofie on symbioottisen kiinni äidissään. Tällä toisella lukukerralla huomioni kiinnittyi erityisesti samaan lauseeseen kuin aiemminkin.


"Äitiäni kohtaan tuntemani rakkaus on kuin kirves. Se viiltää todella syviä haavoja."

(My love for my mother is like an axe. It cuts very deep.)


Sofien rakkaus - tai ehkä pikemminkin "rakkaus" - äitiä kohtaan muistuttaa meduusojen iholla aikaansaamaa poltetta. Rakastamista ei voi kuitenkaan lopettaa sen enempää kuin uimista meressä, jossa meduusat vaanivat. Haavoille altistuminen ei ole valinta, vaan sisäisen pakon sanelemaa.

Nesteisyydellä on Kuumassa maidossa keskeinen merkitys. Siinä missä äidinmaito on lapsen ensimmäistä ravintoa, on Sofien ja äidin välillä nesteisyyden muotona vesi. Äiti pyytää jatkuvasti tytärtään tuomaan vettä, mutta tämän tarjoama vesi ei koskaan ole sopivaa. Liian kuumaa. Liian kylmää. Liiaksi hapotettua. Liian vähän hapotettua. Vaikka Sofie ei voi onnistua äidin nesteyttämisessä hän kykenee kuitenkin pitämään huolen tämän miniminesteytyksestä.

Kuvaavaa on, että kun Sofie matkustaa perheensä vuosia sitten hylänneen isänsä luokse Kreikkaan joutuu äiti sillä välin sairaalaan nesteytykseen. Isällä on uusi vaimo ja tämän kanssa pieni tyttövauva, jota isän uusi puoliso imettää. Isän perheen luona hallitseva neste on äidinmaito, joka korostaa isän perheen asemaa suhteessa Sofieen ja hänen äitiinsä.


Cixous'lla valkoinen muste viittaa naisen ruumiillisuuteen ja naisen kykyyn tuottaa maitoa. Kuumassa maidossa maito ei kytkeydy pelkästään Sofien ja hänen äitinsä väliseen vuorovaikutukseen, vaan laajenee Sofien haluksi toista naista, Ingridiä, kohtaan.

Ingridin ja Sofien välille muodostuu monimutkainen halutalous, joka saa Sofien tulvimaan tavalla, joka todentaa Cixous'n Medusan naurussa esittämän kuvauksen:

"[m]inäkin tulvin yli äyräideni, minunkin haluni ovat luoneet uusia haluja ja ruumiini tuntee ennenkuulumattomia sävelmiä; myös minä olen ollut purkautumaisillani valovirroiksi, tuntuvasti hurmaavammiksi muodoiksi kuin ne, jotka toisten hallinnassa myyvät itsensä muutamasta lantista."


Cixous'n mukaan naiskirjoitusta ei voi määritellä tai teoretisoida. Se on lukitsematonta ja koodaamatonta. Se on muun muassa juuri sellaista kuin Levyn teksti, joka etenee omien mielitekojensa mukaisesti loogisuudelle flirttailevasti silmää iskien. On yllätyksiä, töyssyjä ja pompahteluja.

Sanojen välissä kevyesti surrealistista liimaa. Hienovaraista ja usein myös huumorin täyttämää ironiaa. Symbolismia, joka nousee myyttien kerrostumista.


Omalla kohdallani lukeminen on vain pieni osa Kuuman maidon vastaanottoa, sillä mitä pidempään Levyn romaanin meduusapoltteelle antautuu, sitä enemmän siitä paljastuu tasoja ja yhteyksiä. 

Nerokasta, kerrassaan.



Deborah Levy: Kuumaa maitoa

Hot Milk (2015)

Suom. Sari Karhulahti

Kustantamo S&S (2023)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip