Siirry pääsisältöön

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika


Kun avaan postipaketin, josta löytyy Miira Luhtavaaran uutuusteos Tuhkaksi tekemisen taika (Teos) jään tuijottamaan Pauliina Mäkelän suunnittelemaa kirjan kantta. 

Miten kaunis. 

Miten puhutteleva. 

Miten voimakkaat värit. 

Vaaleanpunainen My little Pony, jota hiuksista kiedottu letti ympäröi. Aikooko letti kuristaa ponin vai aikooko se tarjota mahdollisuuden kiivetä itsensä yli vapaammille vesille?


Otan kannen herättämät tuntemukset mukaani, kun alan lukea kirjaa. On myös toinen tuntemus, joka syntyy siitä, että kirja tuntuu käsissä fyysisesti ihan samalta kuin Naja Marie Aidtin romaani Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S). Etsin Aidtin kirjan hyllystäni ja tosiaan ne ovat melkeinpä identtisen kokoisia. Tämän lisäksi kumpikin niistä herättää halun selata. Lukea sieltä. Ja lukea täältä. 


Luhtavaaralta on aiemmin julkaistu runoja ja Tuhkaksi tekemisen taika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Teoksessa runonomaisuus on edelleen luontevasti läsnä ja siihen yhdistyy esseistiikkaa hipovia jaksoja. On muutakin. On runositaatteja. On tutkimussuunnitelma. On artikkeli ja sen englanninkieliseen tekstiin käsin kirjoitettuja suomennoksia. On lainakuitteja. On jälkiä (ikään kuin) itse teoksen ulkopuolisesta maailmasta.


Romaani kertoo uusperheestä, jonka isä Hans on masentunut. Hansin vaimo on kuollut ja hän on perustanut uuden perheen Aadan kanssa.  Kun Hans joutuu masennuksen rautaotteeseen jää hänen pienestä tyttärestään Bellasta huolehtiminen yhä suuremmassa määrin Aadan tehtäväksi. On opeteltava olemaan toisen naisen lapsen äiti.


Hansin masennukseen mennään vähillä sanoilla syvälle. Voi tukea, voi yrittää ymmärtää ja olla avuksi, mutta masennus eristää tavalla, jonka läpi ei toinen ihminen pääse. Erityisesti seuraavan sitaatin viimeisiin Luhtavaaran kursivoimiin sanoihin tiivistyy valtavasti.


"HÄN VIHAA. Hän vihaa itseään koska vihaa. Siksi hän on hiljaa, eikö niin? Siksi hän hymyilee oudosti. Siksi ainoa mitä hän vastaa kysymyksiin on ei, ei ihan niinkään."

 

Aada kirjoittaa väitöskirjaa. Sen kirjoittamiselle on säännöt. 

Säännöt on raamit.

Sääntöjen sisällä kirjoitus. 

Mitä kirjoitus on?

"Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää."


Läpi teoksen kulkee kommentaari Lars von Trierin elokuvista. Melankolia. Lähes pakkomielteinen tarve katsoa von Trierin elokuvaa naapurin Gunnevin kanssa pumppernikkelejä rouskuttaen. Synkkyys ja liian kamalan kuvaaminen. Voiko jotain itsestä työntää television läpi osaksi elokuvaa? Työntää pois. Upottaa Melankolian mustiin hetkiin. Ehkä elokuva onkin selviytymiskeino, jotain kiemuraista kautta katsojaansa voimaannuttava.

En ole nähnyt von Trierin Melankoliaa. En ole katsonut mitään hänen elokuvaansa Dancer in the Dark -elokuvan jälkeen, joka sitkeästi pitää ykköspaikkaansa katsomieni räkäitkuelokuvien joukossa. Niin käänteinen katharsis kuin mahdollista. 


Teoksessaan Valohämy (Siltala, Parvs) Maria Matinmikko pohtii, "miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse?" Luhtavaaran teoksen ehdottama laji on romaani, mutta paikoin huomaan, että luen sitä kuin kuvaa. Tekstiä on sivulla useimmiten vähän, joka vahvistaa tunnetta, että on lukemassa kuvanomaisesti esille pantua. Samalla luetusta avautuu paljon enemmän kuin sivulla olevat kirjainmerkit. Sivut pitävät vallassaan ja estävät nopean siirtymisen sivulta toisella.


Pysähdyksiä, joista kasvaa.


Tuhkaksi tekemisen taika pitää tiukasti kiinni lukijasta. Ja tuhka. Kuin siemen, jonka on kuoltava kasvaakseen. Luhtavaaran teos kutsuu palaamaan luoksensa uudestaan.



Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

182 sivua

Kustantamo: Teos


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip...

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen"  kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys.  Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.  Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.  Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt...