Siirry pääsisältöön

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika


Kun avaan postipaketin, josta löytyy Miira Luhtavaaran uutuusteos Tuhkaksi tekemisen taika (Teos) jään tuijottamaan Pauliina Mäkelän suunnittelemaa kirjan kantta. 

Miten kaunis. 

Miten puhutteleva. 

Miten voimakkaat värit. 

Vaaleanpunainen My little Pony, jota hiuksista kiedottu letti ympäröi. Aikooko letti kuristaa ponin vai aikooko se tarjota mahdollisuuden kiivetä itsensä yli vapaammille vesille?


Otan kannen herättämät tuntemukset mukaani, kun alan lukea kirjaa. On myös toinen tuntemus, joka syntyy siitä, että kirja tuntuu käsissä fyysisesti ihan samalta kuin Naja Marie Aidtin romaani Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S). Etsin Aidtin kirjan hyllystäni ja tosiaan ne ovat melkeinpä identtisen kokoisia. Tämän lisäksi kumpikin niistä herättää halun selata. Lukea sieltä. Ja lukea täältä. 


Luhtavaaralta on aiemmin julkaistu runoja ja Tuhkaksi tekemisen taika on hänen ensimmäinen romaaninsa. Teoksessa runonomaisuus on edelleen luontevasti läsnä ja siihen yhdistyy esseistiikkaa hipovia jaksoja. On muutakin. On runositaatteja. On tutkimussuunnitelma. On artikkeli ja sen englanninkieliseen tekstiin käsin kirjoitettuja suomennoksia. On lainakuitteja. On jälkiä (ikään kuin) itse teoksen ulkopuolisesta maailmasta.


Romaani kertoo uusperheestä, jonka isä Hans on masentunut. Hansin vaimo on kuollut ja hän on perustanut uuden perheen Aadan kanssa.  Kun Hans joutuu masennuksen rautaotteeseen jää hänen pienestä tyttärestään Bellasta huolehtiminen yhä suuremmassa määrin Aadan tehtäväksi. On opeteltava olemaan toisen naisen lapsen äiti.


Hansin masennukseen mennään vähillä sanoilla syvälle. Voi tukea, voi yrittää ymmärtää ja olla avuksi, mutta masennus eristää tavalla, jonka läpi ei toinen ihminen pääse. Erityisesti seuraavan sitaatin viimeisiin Luhtavaaran kursivoimiin sanoihin tiivistyy valtavasti.


"HÄN VIHAA. Hän vihaa itseään koska vihaa. Siksi hän on hiljaa, eikö niin? Siksi hän hymyilee oudosti. Siksi ainoa mitä hän vastaa kysymyksiin on ei, ei ihan niinkään."

 

Aada kirjoittaa väitöskirjaa. Sen kirjoittamiselle on säännöt. 

Säännöt on raamit.

Sääntöjen sisällä kirjoitus. 

Mitä kirjoitus on?

"Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää."


Läpi teoksen kulkee kommentaari Lars von Trierin elokuvista. Melankolia. Lähes pakkomielteinen tarve katsoa von Trierin elokuvaa naapurin Gunnevin kanssa pumppernikkelejä rouskuttaen. Synkkyys ja liian kamalan kuvaaminen. Voiko jotain itsestä työntää television läpi osaksi elokuvaa? Työntää pois. Upottaa Melankolian mustiin hetkiin. Ehkä elokuva onkin selviytymiskeino, jotain kiemuraista kautta katsojaansa voimaannuttava.

En ole nähnyt von Trierin Melankoliaa. En ole katsonut mitään hänen elokuvaansa Dancer in the Dark -elokuvan jälkeen, joka sitkeästi pitää ykköspaikkaansa katsomieni räkäitkuelokuvien joukossa. Niin käänteinen katharsis kuin mahdollista. 


Teoksessaan Valohämy (Siltala, Parvs) Maria Matinmikko pohtii, "miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse?" Luhtavaaran teoksen ehdottama laji on romaani, mutta paikoin huomaan, että luen sitä kuin kuvaa. Tekstiä on sivulla useimmiten vähän, joka vahvistaa tunnetta, että on lukemassa kuvanomaisesti esille pantua. Samalla luetusta avautuu paljon enemmän kuin sivulla olevat kirjainmerkit. Sivut pitävät vallassaan ja estävät nopean siirtymisen sivulta toisella.


Pysähdyksiä, joista kasvaa.


Tuhkaksi tekemisen taika pitää tiukasti kiinni lukijasta. Ja tuhka. Kuin siemen, jonka on kuoltava kasvaakseen. Luhtavaaran teos kutsuu palaamaan luoksensa uudestaan.



Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

182 sivua

Kustantamo: Teos


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä