Sinikka Vuolan Myrskyn anatomia esittelee itsensä runoteoksena. Ainakin ensinäkemältä. Ainakin siinä vaiheessa, kun en ole siihen vielä tarttunut, vaan se on pelkästään katseeni kohde.
Miksi se runoteokselta vaikuttaa? Ulkomuotonsa neliömäisyydestä johtuen luonnollisesti. Onhan niin, että runoteokset ovat omineet neliömäisen ulkomuodon kuin ranskalaiset baskerin tai skotit kiltin. En kyllä tiedä, miksi juuri runous ja neliömuoto ovat solmineet liiton, mutta eittämättä teoksen neliömäisyys julistaa haloo haloo lukija: nyt ollaan runouden äärellä.
Vuolan teoksen kohdalla olettamus ei ole väärä, mutta ei se varsinaisesti ole oikeakaan. Esittelyteksti kertoo, että kyseessä on mosaiikkiromaani. Ymmärrettävä luokittelu jos ajatellaan potentiaalisten lukijoiden määrää. Useimmille romaanin tarttuminen on runouteen tarraamista helpompaa. Muutetaanpa siis teosta kuvaavaa luokittelua. Huijataan ehkä vähän, mutta ylen hyvässä tarkoituksessa.
Miten lukemiseen vaikuttaa se, lukeeko Myrskyn anatomiaa runoutena vai mosaiikkiromaanina? Vaikuttaako se? Jollakin tapaa varmasti kyllä. Ihan täysin ei voi olla vaikuttamatta.
Olin selaillut Vuolan teosta ennen lukemisen aloittamista, joten minussa vallitsi jo etukäteinen proosarunousodotus, jota kappaleiden välissä olevat tyhjät rivit ja rivin sisäiset tyhjät välilyönnit olivat vahvistaneet.
Runouden keinot romaanissa. Runouden ja romaanin välinen kohtaaminen. Mitä tapahtuu? Kuka on paikalla ensin, kumpi jää jäljelle, kun toinen lähtee?
Niin, en ole sanonut vielä sanaakaan Myrskyn anatomian henkilöhahmoista.
Kysytäänpä: Onko kirjasta kirjoittaessa kerrottava = pakko kertoa sen henkilöhahmoista? Niin toki on tapana tehdä, mutta onko se välttämätöntä? Voisiko huomionsa kiinnittää muihin seikkoihin ja jättää henkilöhahmot rauhaan? Oleskelemaan keskenään kirjan sivuille. Olisiko niin tekeminen virhe tai oleellisella tavalla väärin? Kenties epäkohteliaisuutta teosta kohtaan.
Okei. On isä, "isäpapparainen", sotakirjastonhoitaja. On kaksoistyttäret, melkein jo aikuiset. On Josef, joka torstaisin juo isän kanssa luumuviinaa ja kuolee. On mies, johon kumpikin siskoksista rakastuu. On tuuli. On ennen kaikkea ja ihmistä ennen, ihmistä painavammin tuuli.
Ollaan nimettömäksi jääväksi kaupungissa, jossa tuuli pyyhkii pois elettyä ja koettua. Tuuli vie mennessään tuulen teille, tuulen alati vaihtuvaan kotiin.
Entä juoni. Onko kuvattava juonta? Entä jos teoksessa ei ole juonta tai juoni ei ole teoksen millään tapaa keskeinen elementti. Toisaalta, onko lukeminen edes mahdollista ilman, että lukiessa juoni kaivertuu mieleen salakavalasti itsestään sen suurempaa melua pitämättä?
Henkilöhahmot ja juoni eivät ole Myrskyn anatomian kannalta olennaisia elementtejä.
Tunnelma on.
Kieli on.
Rytmi on.
Ne ovatkin paljon. Suuresti ja hivelevästi.
Yhä pakottavammaksi käy tarve ottaa sitaatti Myrskyn anatomiasta. Sitaatti kuuluu ottaa, jotta tämän tekstin lukijalle muodostuisi edes vähän käsitystä siitä, millaista on Vuolan teoksen kieli.
Mutta miten sen sitaatin ottaa, kun se pysäyttäisi teoksen tuulen, rikkoisi rytmin. Myrskyn anatomiassa ei ole lauseen alussa isoja alkukirjaijmia, ei sivunumeroita. Silläkin tapaa se on virtaava esitys.
Teoksen kieli luo vahvan tunnelman, jota en haluaisi puhkoa, mutta olkoon. Isken nyt sormeni umpimähkään keskelle teosta. Isken tähän:
"mutta välillä sydän sanoi: tämähän on vain tupakkaa ja tuo on vain punaista viiniä,
minä käskin sydämen olla hiljaa, sillä iho puhui nyt,"
Sinikka Vuola: Myrskyn anatomia
sivunumeroimaton
WSOY (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti