En täysin lämmennyt Elina Airion esikoisteokselle Metsässä juoksee nainen (Gummerus 2022), vaikka siitä paljon hyvää ja kiinnostavaa löysinkin.
Hekuman kohdalla on toisin. Sen taustalla tykyttää painostava, naisen aggressiota täynnään oleva suoni. Sitä vasten asettuu gerbera, josta tulee naiselle pakkomielle, jonka avulla hän pyrkii hallitsemaan sisäistä kaaostaan ja sen tuottamia väkivaltaisia ajatuksia.
Kukat ja niiden edustajana erityisesti gerbera ovat naisen vihanhallintakeino.
Kukat saavat osansa. Ne ovat "kimuleja", "horoja" ja "saatanan lutkia". "Vaaleanpunaisia kuin tytön pillu".
Yhtäkkinen epätavallinen kukkiin liitetty ilmaisu muistuttaa paikoin Jukka Viikilän tavasta kirjoittaa teoksessa Hiekkalinnat, jossa siinäkin tekstiä pilkkoo yllättävä rivous.
Hekuman graafinen ulkoasu, sen tasaamattomat ja usein lyhyet kappaleet luovat uhkaa tihkuvan jännitteen. Ilmava kohtaa painostavan kuin tummien pilvien jylhästi synkentämä taivas viattoman auringonpaisteisen päivän. Jos kohotat katseesi pilviin, ajatuksiisi ei voi olla hiipimättä tunne, että kohti synkkää ollaan menossa.
Ja Airion kieli. Miten hienoja tunnelman vaihdoksia tapahtuu ihan muutamassa lauseessa. Väliin jopa yhden lauseen sisällä.
"Kannan sen [gerberan] rintojani ja leukaani vasten kuten olen rakkaani kantanut, kolmet lapseni ja niiden surusilmät, kaikki kopioita toisistaan. Puolisoni, joka on hyvä ja hieno ihminen. Kannan, kuten olen kantanut kaikki niiden luita katkoneet, kauheat aikeet. Kannan sen kuten viimeisiä keinoja kannetaan, sydämen kammiot läpättäen, luvaten hyvää."
Kantamista varten on äidit tehty. Vaan jos äiti ei jaksakaan kantaa. Jos äiti ajautuu yhä syvemmälle verenvärisenä hehkuvaan raivoonsa.
Airion kieli on vahvaa. Tapa, jolla lauseet etenevät yllättävä. Kasvit, eläimet ja ihmiset - niiden väliset rajat kyseenalaistuvat ja limittyvät.
Naisen - sen äidin - pahoinvointi kasvaa. Veitset ja sakset on parasta pitää piilossa. Ihan vaan kaiken varalta.
Keinoja on. Ohjeita on.
Mihin ne riittävät, kun se, mikä sisimmässä kiehuu jatkaa kiehumistaan.
Airio on vahvasti omaääninen kirjoittaja ja Hekumassa hän potkaisee rangaistuslaukauksen suoraan äitiyden maaliin.
Hekumaa hallitsee fantastinen elementti, jossa reaalimaailma ja selittämätön kohtaavat nimettömällä kujalla, jota on turha etsiä kartoista. Airio malttaa sanoa vain välttämättömän ja näin se, josta ei suoraan puhuta pääsee osoittamaan riehuvan voimansa.
Elina Airio: Hekuma
135 sivua
Gummerus (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti