Antti Rönkä: Kiltti poika

En ole koskaan aikaisemmin antanut lukusuositusta romaanihenkilölle. Nyt teen niin.

Suosittelen Antti Röngän Kiltin pojan päähenkilölle Fernando Pessoan teosta Levottomuuden kirja. Miksi näin, selviää tuonnempana.

Kiltti poika kertoo nuoren miehen elämästä. Siitä, miten hän on eksyksissä niin itsensä kuin laajemmin koko maailmassa olemisensa kanssa. Aihepiiri on ikuinen ja voisi helposti käydä niin, että kuvauksesta tulisi lattea ruikutus. Kiltti poika on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se on tikka tauluun, jossa korkeimpaan silmälukuun osuu vain aniharva.

Pojan (kutsutaan häntä teoksen nimen ohjaamana Pojaksi) ongelma - nykykielellä haaste - on siinä, että hän ei ole sellainen,  millaiseksi hän kokee maailman vaativan häntä olemaan. Liian herkkä, liian kiltti meiningeissä, joissa kiltteyttä pidetään heikkoutena. Ja vielä enemmän heikkoutena poikien ja miesten kohdalla. 

Ole tough guy, ole lihaskimppu, ole säkenöivä määrä alkuvoimaista testosteronia. Jyrää muut mahtavalla maskuliinisuudellasi. Ole edes janimäkelä tai vähän huonomminkin pelaava lätkäjätkä.

Sellaiseen ei Pojasta ole. Onneksi ei ole, sanon. Onneksi on myös sellaisia kuin Poika, vaikka hänelle itselleen tilanne on kaikkea muuta kuin helppo. 

Poika valahtaa muotista ohi, ei piirry sen reunojen mukaisesti. Sillä on hintansa.

”Yksinäisyys, kuin sydämen tilalla olisi tyhjä peltipurkki, jota ujo lapsi potkii kädet taskuissa.”

Lue edellinen sitaatti uudestaan. Niin hienosti, sirkkaturkkamaiseen tapaan ilmaistu. Niin riipaisevasti Pojan yksinäisyyttä kuvaava. Rinnassa muljahtaa.

Kun on "tyhjä peltipurkki" on altis rusentamaan itsensä mille kierteelle tahansa, jotta ei tarvitsisi olla yksin. Rönkä kuvaa Pojan tilannetta 

"Ja jos on aivan todella yksinäinen, ei jaksa enää välittää siitä millaisille asioille ystävyys tai ihmissuhde tai mikä tahansa perustuu. Kunhan ei tarvitse olla yksin. Kunhan on joku, joka ei hylkää.”

Röngän kerronnassa ei ole yrittämisen makua, ei pungerrusta, ei draamailua, vaan se luo vahvan  tunteen siitä, että kaikki on Pojan elämässä tässä ja nyt juuri sillä tapaa ilman vaatteita kuin  Rönkä kirjoittaa. 

Näin nämä jutut menevät, eivätkä ne ole pelkästään yksilötason kokemuksia, vaan paljon laajemman joukon. Ne ovat myös oman nuoruuteni kokemuksia. Ne heittävät minut suoraan Alppikadulle matkalle töistä kotiin, kun on alkamassa viikonloppu, eikä ole mitään suunnitelmia. On vaan kauhu, kun ei tiedä, mitä ja miten ja kenen kanssa ja kun puhelinnumerot, jotka ovat käytettävissä osoittavat menneisyyteen. 

Röngän kyky sanoittaa teoksen päähenkilön tunnetiloja ja  epämääräisiä putoamisen, valumisen ja kiinni pääsemättömyyden tunteita on kristallisen tarkka. Kokemus on ruumiillinen. Se on minullekin yhä edelleen ruumiillinen, sillä kun sen on kokenut, ei se enää ihmisestä kokonaan lähde.

”En halua pärjätä maailmassa, jossa pitää olla kova. En halua elää maailmassa, jossa kiltteys on heikkoutta. Ja olenko minä nyt jotakin velkaa tässä, minäkö sinut siihen pyysin istumaan? Pitääkö nyt vastata odotuksiin, esiintyä, todistella, putoaako muuten pelistä, saako potkut, kirjoittaako joku jo vihakommenttia? Ollaan muka uusviattomia ja tiedostavia ja hyväksytään erilaisetkin, mutta jos se erilaisuus ei vastaa omaa mielikuvaa erilaisuudesta niin sitten ei tietenkään hyväksytä. Erilaisuuden pitää sopia tarinaan.”

Miten tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on? Onko se edes mahdollista vai onko kelvatakseen muille muutettava itsensä väkisin toisenlaiseksi? Onko rikottava itsensä, jotta yksinäisyys väistyisi ympäriltä?

Röngän romaani kysyy isoja kysymyksiä, joihin vastauksia ei ole.  Jokaisen on jotenkin luovittava - ilman ohjeita, ilman tietoa siitä, onko kivuliaasti valittu etenemistapa edes oikeansuuntainen. Tilannetta hankaloittaa se, että mitään ei valita pelkästään juuri nyt, vaan mukana on kaikki aiemmin koettu. Kaikki ne raamit, joihin on nuorempana tullut selviytyäkseen pakotetuksi, joiden sisään määritellyksi, pitkillä nauloilla naulatuksi.

Metallikehykset minän ympärillä. Puristavat, mutta aikojen kuluessa myös turvaksi muuttuneet. Niiden ulkopuolella tuhat mahdollisuutta joutua uusin tavoin hylätyksi.

Jos edes olisi joku selkeä ongelma, jonka voisi ratkaista, mutta kun ei ole. On epämääräinen, varjomainen, joka suunnasta kimppuun käyvä uhka mikä lie. Miten kuvaava onkaan seuraava lause:

”Työnnän kuulokkeet korviini, painan valkoista kohinaa soimaan ja kuvittelen olevani päihderiippuvainen dj-miljonääri lähdössä vieroitushoitoon."

Miten ratkaista ongelma, josta ei saa kiinni? Ongelma, joka ei ole määriteltävissä.

Pojassa, kuten kaikissa ihmisissä elää tarve olla kuten muut. Olla osa muita, kuulua joukkoon. Sheila Heti kirjoittaa romaanissaan How should a person be?:

“All I'm saying is: if there's a pool and people are in the pool and you're not in the pool, you want to be in the pool just like those people in the pool. It's just a fact of nature.”

Kyse on perustavanlaatuisesta tarpeesta. Parhaassa tapauksessa toiset ihmiset juurruttavat ja hiljentävät peltipurkin kolinaa. Toki näin yksioikoisesti se ei aina tapahdu, mutta ilman joukkoon kuulumisen tunnetta peltipurkin mekastusta on vielä vaikeampi vaimentaa. 

En tiedä, miten tätä elämää tulisi elää. En vieläkään tiedä ja todennäköistä on, että valaistumista asian suhteen ei tule elinaikanani tapahtumaan. Onko siis ihme, että Kiltin pohjan kaltaiset - laajassa mielessä eksistentiaalisia kysymyksiä esiin tuovat - romaanit miellyttävät minua suuresti. Ne lohduttavat ja hiovat arkkiyksinäisyyden kulmahampaita.

Kiltti poika jättää jälkeensä samanlaisia tuntemuksia kuin keskustelu, jossa käydään paikassa, jonne pääsyn ei uskonut olevan edes mahdollista.




Antti Rönkä: Kiltti poika
160 sivua

Gummerus (2024)