Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

Marraseliö on tämän kirjavuoden ehdotonta kotimaista huippua. Näin uskallan väittää, vaikka en koko teosta olekaan lukenut.

Jouduin jättämään Marraseliön kesken, koska haluan antaa sille paljon enemmän kuin mitä nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa on mahdollista. En halua pelkästään lukea tätä Anna-Kaari Hakkaraisen uutuutta, vaan haluan asua siinä. Hengittää yhdessä sen kanssa. Olla niin kuin Alma ja Elisabeth Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona - Naisen naamio (1966).

Personalla on romaanissa keskeinen merkitys ja kun vielä on niin, että juuri tuo kyseinen Bergmanin leffa on omakin suosikkini hänen laajassa tuotannossaan niin pulssini kiihtyy. Persona on mysteeri, jota en luultavasti koskaan pysty ratkaisemaan. Jota luultavasti ei ole tarkoitettukaan ratkaistavaksi ja tämä sama saattaa hyvinkin päteä Marraseliöön, jossa kertojat liukuvat toisiinsa. Ovat yksi ja monta samaan aikaan.

”Mikä oli tämä kummallinen elokuva ja miksi se kertoi minusta?”

Seuraava lause luonnollisesti kuuluu: Mikä on tämä kummallinen romaani ja miksi se kertoo minusta?

Marraseliö saattaisi olla Elisabeth, minä taas Alma. Voisi olla toisinkin päin. Tärkeintä on suhde. Se mikä on meidän kahden välillä. Se väreily. Se valon taittuminen Fårön saarella. Se, miten meistä tulee toistemme osia ja peilejä. Miten minun omimpani käy sinussa, sinun omimpasi minussa.

Marraseliö on ihan harvinaisen monella tapaa nerokas teos. Kerronnallisesti vaativa, vaativuudessaan hyväilevä. Kyllä kyllä kyllä. Ja Hakkaraisen kieli, hänen sanansa ja lauseensa - niiden minussa synnyttämä omistamisen halu. Kohtaaminen, josta liikahdus alkaa ja josta se jatkuu. Mihin asti, en vielä tiedä.

Rakas Marraseliö, minä palaan luoksesi. Odota minua. Ole kärsivällinen. Meillä on toisillemme niin paljon annettavaa.

Sillä välin:

”[m]aailma ajattelee itseään taideteoksissa jatkuvasti.”

Kustantamo: Tammi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran. Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Lue lisää

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Lue lisää

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Lue lisää

Reader, why did I marry him?

Hae tästä blogista