Marraseliö on tämän kirjavuoden ehdotonta kotimaista huippua. Näin uskallan väittää, vaikka en koko teosta olekaan lukenut.
Jouduin jättämään Marraseliön kesken, koska haluan antaa sille paljon enemmän kuin mitä nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa on mahdollista. En halua pelkästään lukea tätä Anna-Kaari Hakkaraisen uutuutta, vaan haluan asua siinä. Hengittää yhdessä sen kanssa. Olla niin kuin Alma ja Elisabeth Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona - Naisen naamio (1966).
Personalla on romaanissa keskeinen merkitys ja kun vielä on niin, että juuri tuo kyseinen Bergmanin leffa on omakin suosikkini hänen laajassa tuotannossaan niin pulssini kiihtyy. Persona on mysteeri, jota en luultavasti koskaan pysty ratkaisemaan. Jota luultavasti ei ole tarkoitettukaan ratkaistavaksi ja tämä sama saattaa hyvinkin päteä Marraseliöön, jossa kertojat liukuvat toisiinsa. Ovat yksi ja monta samaan aikaan.
”Mikä oli tämä kummallinen elokuva ja miksi se kertoi minusta?”
Seuraava lause luonnollisesti kuuluu: Mikä on tämä kummallinen romaani ja miksi se kertoo minusta?
Marraseliö saattaisi olla Elisabeth, minä taas Alma. Voisi olla toisinkin päin. Tärkeintä on suhde. Se mikä on meidän kahden välillä. Se väreily. Se valon taittuminen Fårön saarella. Se, miten meistä tulee toistemme osia ja peilejä. Miten minun omimpani käy sinussa, sinun omimpasi minussa.
Marraseliö on ihan harvinaisen monella tapaa nerokas teos. Kerronnallisesti vaativa, vaativuudessaan hyväilevä. Kyllä kyllä kyllä. Ja Hakkaraisen kieli, hänen sanansa ja lauseensa - niiden minussa synnyttämä omistamisen halu. Kohtaaminen, josta liikahdus alkaa ja josta se jatkuu. Mihin asti, en vielä tiedä.
Rakas Marraseliö, minä palaan luoksesi. Odota minua. Ole kärsivällinen. Meillä on toisillemme niin paljon annettavaa.
Sillä välin:
”[m]aailma ajattelee itseään taideteoksissa jatkuvasti.”
Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
Kustantamo: Tammi
Kommentit
Lähetä kommentti