Siirry pääsisältöön

Maisku Myllymäki: Valvoja


Aloitan Monsieur Uotisen tunnetuksi tekemällä, samalla kirjaimella alkavalla adjektiivien kimaralla:

täyteläinen, tasapainoinen ja tunnelmallisesti tiheä - sitä Maisky Myllymäen uutuusromaani Valvoja on.


Valvoja on Maia, joka toimii valvojana museossa. Lisäksi hän kärsii unettomuudesta ja valvoo öisin.   Maian valvonnassa on myös hänen miesystävänsä Peter.  

Valvojassa kuvataan Maian työtä museovalvojana. Ammatti, joka omalla listallani on epämieluisimpien ammattien kärkipäässä. Istua ja tarkkailla, olla tekemättä mitään. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. 

On näyttelyn viimeinen päivä. Kiemurtelevien jonojen ja tungoksen päivä, sillä viimeisenä päivänä on ihan pakko päästä katsomaan näyttelyä, johon tutustuminen on ollut mahdollista jo useamman kuukauden ajan. 

Teoksen kuvaus etenee tunti tunnilta ja kuuluu kerronnallisesti yhden päivän romaanien joukkoon.

Myllymäelle valvojan ammatti on keino tarkastella nykyihmisten toimintaa taidenäyttelyssä. Se on kritiikin työväline, jonka avulla osoitetaan, että taidenäyttelykävijälle itse taidetta ja sen kokemista usein tärkeämpää on oman museovierailun ikuistaminen sosiaalisen median kanaviin. Pics or didn't happen. 

Museokäynnit tinderöityvät ja muuttuvat identiteetin kiillottamisen ja sosiaalisen rakentamisen näyttämöiksi.

"[k]ävijöiden ei oleteta olevan kiinnostuneita taiteesta vaan siitä, keitä he voivat museossa tavata, mitä he voivat siellä tehdä ja millaisia toimijoita ja kuluttajia heistä voi siellä tulla."

Katsokaa tällainen kulturelli ihminen minä olen. Arvostan taidetta. Se on minulle tärkeää, en jätä yhtäkään kiinnostavaa näyttelyä väliin. 

Samalla näyttelyssä käyntien kuvallinen raportointi kertoo siitä, että taidetta pidetään yhtä tärkeänä, vaikka arvostus olisikin välineellistä. Taide koetaan asiaksi, josta kannattaa näyttää / näytellä olevansa kiinnostunut. Taidenäyttelyistä kertominen somessa tuo ihmiselle lisäarvoa.

Juu juu, vastaavia kuvia on omakin puhelimeni täynnä. Näyttelysaliin astuessa puhelin etsiytyy käsiin kuin jonkin oman tahtonsa pakottamana. Tarkistetaanpa oman puhelimeni kamerarulla. 

Viimeisin näyttelyssä ottamani kuva on Emma Sarpaniemen valokuvanäyttelystä.



"Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi."

Tämän tyyppiset Valvojassa esitetyt kuvaukset toimivat salakavalasti saaden lukijan miettimään omaa suhdettaan taiteeseen. Itse menen monesti näyttelyyn yksin, koska haluan kulkea ja pysähdellä omassa tahdissani. 


Kai tässä on sanottava jotakin myös Peteristä, koska häneen Maia otti ja meni rakastumaan. Miksi ihmeessä? Peter on rasittava, epäluotettava ja ei ollenkaan Maian arvoinen. Kerrassaan onnistuneesti luotu henkilöhahmo, jota tekee mieli vetää päin pläsiä joka kerta, kun hän kirjan sivuille ilmestyy.

Mutta. Maian ja Peterin suhde ei ole sitä miltä se näyttää, eikä puhtaan pulmusen viitta pysy Maian harteilla. Epäilykseni Maiaa kohtaan kasvavat teoksen edetessä. Kuvainnollisia pommeja putoilee.

Ja se sininen kynsilakka! Mikä vihje se on? Eivät Maian kaltaiset ihmiset käytä sinistä kynsilakkaa viattomin mielin.



Myllymäen kerronnallinen maltti ja uskallus keskittyä pieneen muistuttavat minua Satu Taskisen teoksista. Ja niin kuin elottomasta aineksesta kuvanveistäjä taltallaan naputtaa esiin ihmisen pikkutarkkoine yksityiskohtineen louhiutuu Valvojasta esiin se ikävä totuus, että ihminen, joka sentään on materialtaan kiviainesta huomattavasti pehmeämpää laatua, ei ole toisen ihmisen muokattavissa.

Valvojasta johtaa rihmastoja niin taidefilosofiaan, nykyajan ilmiöihin kuin ihmissuhteiden kiemuroihin. Osa rihmoista päättyy seinään, joka lukijan on moukaroitava auki. Sitä kutsutaan lukijan nautinnoksi.


Jätän nyt tämän tekstin hautumaan ja lähden Ateneumin uuteen Modernin gotiikan näyttelyyn. Laitan siitä myöhemmin kuvia IG-tililleni ja kerron käynnistäni huomenna työkavereilleni. 



Maisku Myllymäki: Valvoja
302 sivua
WSOY (2024)




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip