Aloitan Monsieur Uotisen tunnetuksi tekemällä, samalla kirjaimella alkavalla adjektiivien kimaralla:
täyteläinen, tasapainoinen ja tunnelmallisesti tiheä - sitä Maisky Myllymäen uutuusromaani Valvoja on.
Valvoja on Maia, joka toimii valvojana museossa. Lisäksi hän kärsii unettomuudesta ja valvoo öisin. Maian valvonnassa on myös hänen miesystävänsä Peter.
Valvojassa kuvataan Maian työtä museovalvojana. Ammatti, joka omalla listallani on epämieluisimpien ammattien kärkipäässä. Istua ja tarkkailla, olla tekemättä mitään. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.
On näyttelyn viimeinen päivä. Kiemurtelevien jonojen ja tungoksen päivä, sillä viimeisenä päivänä on ihan pakko päästä katsomaan näyttelyä, johon tutustuminen on ollut mahdollista jo useamman kuukauden ajan.
Teoksen kuvaus etenee tunti tunnilta ja kuuluu kerronnallisesti yhden päivän romaanien joukkoon.
Myllymäelle valvojan ammatti on keino tarkastella nykyihmisten toimintaa taidenäyttelyssä. Se on kritiikin työväline, jonka avulla osoitetaan, että taidenäyttelykävijälle itse taidetta ja sen kokemista usein tärkeämpää on oman museovierailun ikuistaminen sosiaalisen median kanaviin. Pics or didn't happen.
Museokäynnit tinderöityvät ja muuttuvat identiteetin kiillottamisen ja sosiaalisen rakentamisen näyttämöiksi.
"[k]ävijöiden ei oleteta olevan kiinnostuneita taiteesta vaan siitä, keitä he voivat museossa tavata, mitä he voivat siellä tehdä ja millaisia toimijoita ja kuluttajia heistä voi siellä tulla."
Katsokaa tällainen kulturelli ihminen minä olen. Arvostan taidetta. Se on minulle tärkeää, en jätä yhtäkään kiinnostavaa näyttelyä väliin.
Samalla näyttelyssä käyntien kuvallinen raportointi kertoo siitä, että taidetta pidetään yhtä tärkeänä, vaikka arvostus olisikin välineellistä. Taide koetaan asiaksi, josta kannattaa näyttää / näytellä olevansa kiinnostunut. Taidenäyttelyistä kertominen somessa tuo ihmiselle lisäarvoa.
Juu juu, vastaavia kuvia on omakin puhelimeni täynnä. Näyttelysaliin astuessa puhelin etsiytyy käsiin kuin jonkin oman tahtonsa pakottamana. Tarkistetaanpa oman puhelimeni kamerarulla.
Viimeisin näyttelyssä ottamani kuva on Emma Sarpaniemen valokuvanäyttelystä.
"Museossa yhdessä kulkevat ihmiset katsovat taidetta aina toistensa läpi."
Tämän tyyppiset Valvojassa esitetyt kuvaukset toimivat salakavalasti saaden lukijan miettimään omaa suhdettaan taiteeseen. Itse menen monesti näyttelyyn yksin, koska haluan kulkea ja pysähdellä omassa tahdissani.
Kai tässä on sanottava jotakin myös Peteristä, koska häneen Maia otti ja meni rakastumaan. Miksi ihmeessä? Peter on rasittava, epäluotettava ja ei ollenkaan Maian arvoinen. Kerrassaan onnistuneesti luotu henkilöhahmo, jota tekee mieli vetää päin pläsiä joka kerta, kun hän kirjan sivuille ilmestyy.
Mutta. Maian ja Peterin suhde ei ole sitä miltä se näyttää, eikä puhtaan pulmusen viitta pysy Maian harteilla. Epäilykseni Maiaa kohtaan kasvavat teoksen edetessä. Kuvainnollisia pommeja putoilee.
Ja se sininen kynsilakka! Mikä vihje se on? Eivät Maian kaltaiset ihmiset käytä sinistä kynsilakkaa viattomin mielin.
Myllymäen kerronnallinen maltti ja uskallus keskittyä pieneen muistuttavat minua Satu Taskisen teoksista. Ja niin kuin elottomasta aineksesta kuvanveistäjä taltallaan naputtaa esiin ihmisen pikkutarkkoine yksityiskohtineen louhiutuu Valvojasta esiin se ikävä totuus, että ihminen, joka sentään on materialtaan kiviainesta huomattavasti pehmeämpää laatua, ei ole toisen ihmisen muokattavissa.
Valvojasta johtaa rihmastoja niin taidefilosofiaan, nykyajan ilmiöihin kuin ihmissuhteiden kiemuroihin. Osa rihmoista päättyy seinään, joka lukijan on moukaroitava auki. Sitä kutsutaan lukijan nautinnoksi.
Jätän nyt tämän tekstin hautumaan ja lähden Ateneumin uuteen Modernin gotiikan näyttelyyn. Laitan siitä myöhemmin kuvia IG-tililleni ja kerron käynnistäni huomenna työkavereilleni.
Maisku Myllymäki: Valvoja
302 sivua
WSOY (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti