Kuvitellaanpa, että Joan Didion olisi syntynyt ja asunut elämänsä Keravalla. Millaisia hänen kirjansa siinä tapauksessa olisivat?
Tehdäänpä mielivaltainen katuvertailu:
Rodeo Drive - Ravikuja
Hollywood Boulevard - Horsmatie
Sunset Boulevard - Sementtitehtaankatu
Mulholland Drive - Muonamiehenkatu
Melrose Avenue - Metsolantie
Niinpä.
Slouching towards Bethlehem (1968) kytkeytyy vahvasti Los Angelesiin. Ei siihen kaupunkiin, joka Los Angeles on nykyisin, vaan siihen, mikä se on joskus ollut ja johon ei enää voi astua kuin Didionin tekstien, nostalgisen sumun ja lukijan mielikuvituksen voimin.
Kerrostunutta ikonista taikapölyä. Vääristynyttäkin, mutta - tai sen takia - niin hurmaavaa. Niin saavuttamatonta.
Sunset Boulevard - Sementtitehtaankatu
Mulholland Drive - Muonamiehenkatu
Melrose Avenue - Metsolantie
Niinpä.
Slouching towards Bethlehem (1968) kytkeytyy vahvasti Los Angelesiin. Ei siihen kaupunkiin, joka Los Angeles on nykyisin, vaan siihen, mikä se on joskus ollut ja johon ei enää voi astua kuin Didionin tekstien, nostalgisen sumun ja lukijan mielikuvituksen voimin.
Kerrostunutta ikonista taikapölyä. Vääristynyttäkin, mutta - tai sen takia - niin hurmaavaa. Niin saavuttamatonta.
Vaikka Didion kirjoittaa myös elämästään New Yorkissa, se peittyy Los Angeles -kuvausten alla. Ja oli kyse kummasta kaupungista tahansa keskeistä on kaupunki sinänsä.
Pertti Karkama kirjoittaa artikkelissaan ’Kaupunki kirjallisuudessa’:
”Kaupungin ja urbaanin elämän esittäminen on […] tehtävä, joka kirjoittajan on ratkaistava mielessään, sisäisessä puheessaan, ja jolle hänen on löydettävä mahdollisimman sopiva ilmiasu.”
Didion on mestari juuri Karkaman peräänkuuluttaman ilmiasun löytämisessä. Kun luen Didionia huomioni kiinnittyy siihen, että hänen parhaimmissa teksteissään ei voisi vaihtaa sanaakaan toiseksi, ei muuttaa sanojen tai lauseiden järjestystä. Kirjoitettu on kaiverrettu muotoon, joka nauttii koskemattomuuden suojaa.
”There has been no rain since April. Every voice seems a scream. It is the season of suicide and divorce and prickly dread, wherever the wind blows.”
Didionin taituruudesta huolimatta valehtelisin, jos väittäisin, että olen hänen teostensa fani. Toki olen kokenut Didionin seurassa valtaisan syviä hetkiä, mutta monet hänen esseistään (ovatko ne esseitä?) ovat minusta lähinnä kyllästyttäviä.
Edellisen kirjoitin varsin tietoisena siitä, että omassa kirjallisuskuplassani Didionia kuuluu ylistää.
Hah! Näen sinut. Näen miten rypistät kulmiasi. Tunnen paheksuntasi. No problem.
Kyse voi olla siitä, että Didionin ja oman maailmani välillä on kuilu, joka on voittamaton, eikä millään keinoin ylitettävissä. Tarttumapintaa ei ole. Didonin esseet ovat kuin tauluja, joita voin katsella, mutta joihin en voi astua sisään.
Mutta toisenlaisiakin hetkiä on.
Aloitin Slouching towards Betlehemin lukemisen Viruhotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa puolisen vuotta sitten. Oli kevät, mikä ei ole merkityksetöntä, sillä vain kevät ja sen kuningatar huhtikuu osaa olla ihmiselle niin julma, että tuntuu kuin olisin vain figuuri Edward Hopperin maalauksessa.
Aloitin tätä Didionin kirjaa hotellisängyssä ja ikkunasta näin pitkälle. Näin ja tunsin, miten Didionin sanat muodostuvat. Miten jokaista sanaa edeltää etsintä ja monta hylkäämistä ja miten sen jälkeen sana tipahtaa paperille kuin kivi, mutta on silti kevyt ja juuri keveydessään kauhistuttavalla tavalla minua järkyttävä.
Edellisen kaltaisten hetkien vuoksi palaan Didionin pariin yhä uudestaan. Didion on kirous veressäni.
Joan Didion: Slouching towards Bethlehem
238 sivua
4th Estate (2017/1968)
Pertti Karkama kirjoittaa artikkelissaan ’Kaupunki kirjallisuudessa’:
”Kaupungin ja urbaanin elämän esittäminen on […] tehtävä, joka kirjoittajan on ratkaistava mielessään, sisäisessä puheessaan, ja jolle hänen on löydettävä mahdollisimman sopiva ilmiasu.”
Didion on mestari juuri Karkaman peräänkuuluttaman ilmiasun löytämisessä. Kun luen Didionia huomioni kiinnittyy siihen, että hänen parhaimmissa teksteissään ei voisi vaihtaa sanaakaan toiseksi, ei muuttaa sanojen tai lauseiden järjestystä. Kirjoitettu on kaiverrettu muotoon, joka nauttii koskemattomuuden suojaa.
”There has been no rain since April. Every voice seems a scream. It is the season of suicide and divorce and prickly dread, wherever the wind blows.”
Didionin taituruudesta huolimatta valehtelisin, jos väittäisin, että olen hänen teostensa fani. Toki olen kokenut Didionin seurassa valtaisan syviä hetkiä, mutta monet hänen esseistään (ovatko ne esseitä?) ovat minusta lähinnä kyllästyttäviä.
Edellisen kirjoitin varsin tietoisena siitä, että omassa kirjallisuskuplassani Didionia kuuluu ylistää.
Hah! Näen sinut. Näen miten rypistät kulmiasi. Tunnen paheksuntasi. No problem.
Kyse voi olla siitä, että Didionin ja oman maailmani välillä on kuilu, joka on voittamaton, eikä millään keinoin ylitettävissä. Tarttumapintaa ei ole. Didonin esseet ovat kuin tauluja, joita voin katsella, mutta joihin en voi astua sisään.
Mutta toisenlaisiakin hetkiä on.
Aloitin Slouching towards Betlehemin lukemisen Viruhotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa puolisen vuotta sitten. Oli kevät, mikä ei ole merkityksetöntä, sillä vain kevät ja sen kuningatar huhtikuu osaa olla ihmiselle niin julma, että tuntuu kuin olisin vain figuuri Edward Hopperin maalauksessa.
Aloitin tätä Didionin kirjaa hotellisängyssä ja ikkunasta näin pitkälle. Näin ja tunsin, miten Didionin sanat muodostuvat. Miten jokaista sanaa edeltää etsintä ja monta hylkäämistä ja miten sen jälkeen sana tipahtaa paperille kuin kivi, mutta on silti kevyt ja juuri keveydessään kauhistuttavalla tavalla minua järkyttävä.
Edellisen kaltaisten hetkien vuoksi palaan Didionin pariin yhä uudestaan. Didion on kirous veressäni.
Joan Didion: Slouching towards Bethlehem
238 sivua
4th Estate (2017/1968)
Kommentit
Lähetä kommentti