Reader, why did I marry him?

Miten kirjoittaa Marraseliöstä , kun kirjoitus on lineaarista ja Marraseliötä pitäisi lähestyä useista suunnista yhtä aikaa?  En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt.  Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä. Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea. Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jol...

Löysin Rachel Kushnerin vuonna 2014, jolloin luin hänen romaaninsa The Flamethrowers . Sittemmin olen lukenut häneltä muutakin ( The Mars Room ja The Hard Crowd - Essays 2000 - 2020). En ollut uskaltanut edes toivoa, että Kushneria joskus suomennettaisiin, mutta yllätyksekseni niin kävi. Luomisen järvi (Creation Lake) on nyt saatu suomeksi Arto Schroderuksen mainiona käännöksenä osana Tammen Keltaista kirjastoa. Wau! Maistuu kulttuuriteolta. * Luomisen järvi on samalla tapaa vimmainen kuin The Flamethrowers. Luokitelkaamme vaikka niin, että kyseessä on päähenkilö Sadie Smithin näkökulmasta kerrottu agenttitarina. Mistä tässä romaanissa varsinaisesti on kysymys, siitä onkin jo vaikeampi puhua. Luomisen järveä on luontevaa lähestyä Susan Sonntagin teoksessaan Against Interpretation esittämien näkemysten kautta. Kushnerin teos vastustaa yksinkertaistavaa tulkinta. Se ei suostu siististi preparoitavaksi. Jos Luomisen järveen haluaa sukeltaa etsiäkseen kiinteitä merkityksiä, joutuu suht ...

 "Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi." Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki . Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa? Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa. Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia. Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan. Pulkkisen...

Hyvän kirjan seurassa harvoin toivoo, että se jo pian loppuisi. Älä jätä hyvästejä on romaani, jonka kohdalla näin on. Han Kangin uutukaista lukiessa tunnelma on kuin kuuntelisi Erik Satien musiikkia, kun samanaikaisesti ihmisiä ammutaan joukoittain. Laukaukset menevät musiikin väliin, saavat sen vuotamaan verta. Puhkeamaan haavoja, joissa on jo löyhkä. Pidin valtavasti Kangin Vegetaristista , kun taas hänen romaaninsa Ihmisen teot oli melkoinen koettelemus. Kirjoitin jälkimmäisestä aikanaan, että se on toiseksi kamalin kirja, jonka olen lukenut. Kamalimman kirjan paikkaa lukuhistoriassani pitää Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi , joka kertoo Bosnian sodasta. Älä jätä hyvästejä saa minut epäilemään, että Kangin poetiikan ytimessä on jotakin sellaista, jota en yrityksistäni huolimatta tavoita. Tässä teoksessa olennaista symboliikkaa ovat lumi ja linnut. En tiedä, miten niitä Kangin romaanin kontekstissa tulisi tulkita. Saattaa hyvinkin olla, että niistä nousee muun valtavan...