Siirry pääsisältöön

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki


 "Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi."

Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki. Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa?

Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa.

Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia.

Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan.

Pulkkisen romaanin keskeistematiikka käsittelee diagnooseja ja niiden hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja menetelmiä. Aihe on sekä tärkeä että ajankohtainen, kun elämme yhteiskunnassa, jossa ADHD ja vastaavat luokittelut ovat väliin hyvinkin heppoisin perustein käytettyjä leimasimia. 

Pulkkisen romaani kysyy, missä kulkevat lääketieteen eettiset rajat.

Viimeinen yhteinen leikki tapahtuu maailmassa, joka on edessämme jo huomenna. Se laajenee lasten ja nuorten aivojen syvästimulaatiosta ja neuromodulaatiohoidoista kysymykseksi ihmisen jalostamisesta. Mistä olemme valmiita luopumaan, minkä hinnan maksamaan ollaksemme vähemmän ongelmallisia, jaksavampia, älyllisesti terävämpiä uusihmisiä?


Lasten viettäessä leirikesiä entisen keuhkosairaalan ympäristössä kaikkea sattuu ja tapahtuu. On yö ja pahaenteinen pimeys. On entisen sairaalarakennuksen seiniltä ja käytäviltä nouseva kauhu, sairastaneiden ja kuolleiden potilaiden huokaukset ja veriset yskökset, kuoleman askelten kaiku. Lapsissa asuva pelko ja kaikki se, mistä ei voi ääneen puhua heijastuu hylättyjen ja paikoilleen jätettyjen välineiden ja instrumenttien kautta. 


On lähentymisen ja melkein uskaltamisen, toista kohti kurkottumisen hetkiä.

"Sanat olivat askelia, yksi sana paljasti toisen, poimin sanoja kuin pieniä kiviä .."

Mutta uskaltaako kiviä heittää? Uskaltaako omaa mieltä kuristavinta kipua paljastaa?


Vimeinen yhteinen leikki on tunnelmiensa puolesta tiheä ja erityisesti keuhkosairaalaan sijoittuvat kuvaukset saavat sydämen läpättämään. Kirjoitan muistivihkooni, että tässä romaanissa käytävä ei ole vain käytävä, vaan se on käytävä, jolla hetkenä minä hyvänsä voi tapahtua jotakin pahaa. Lukiessa mieleeni tulevat dekkaristi Inger Frimanssonin romaanit, joista vuosia sitten olin aivan lääpälläni. Tälle mielleyhtymälle en löydä muuta selitystä kuin sen, että Frimanssonin tapaan Pulkkinen kirjoittaa päivämaailman takaista, hiipivää sumua ja alitajunnasta nousevaa uhkaa, 


Main arjen rikkoo paitsi Eeliksen katoaminen myös se, että hänen ovelleen ilmaantuu Nova, joka oli Eeliksen tapaan yksi lapsista, joka osallistui rehabilitaatio-ohjelmaan.

Nova on levoton ja kiihkeä sielu. Kapinallinen, joka voi kokea rauhaa vain ollessaan liikkeellä. Yhdessä Main kanssa hän aloittaa Eeliksen ja tämän ystävän Maxin etsinnän. Mai tietää, että Nova tietää, mitä hän itse ei tiedä. Main ja Novan maailmat niin erilaiset ja erilliset. Niiden välissä lautturina Eelis, joka ei vastaa Main soittoihin. Eelis, jonka puhelin on enimmäkseen pois päältä.


Pulkkisen kuvauksessa nuorten kasvuvuosista on korkea resoluutio. Miten yksikin vuosi muuttaa. Miten se, joka vielä viime kesänä oli tyypillistä ja kivaa näyttäytyy seuraavana kesänä lapsellisena ja auttamatta  ohitettuna vaiheena. On mahdotonta tietää, mikä nuorten oireilusta kuuluu teini-ikään, mikä on tulosta hoito-ohjelmaan osallistumisesta. Auttaako hoito vai tuottaako se vain uudenlaisia ongelmia?

Vimeisen yhteisen leikin teksti on liukuvaa, se valuu lääkkeen lailla lukijansa suoneen. Aikatasojen ja -muotojen sekä näkökulmien käyttö on luontevaa ja jännitettä luovaa. Myös kielellistä hyvää on tässä teoksessa paljon. Kysymykset, joita teos esittää, eivät ole ohitettavissa.


Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki
411 sivua
Otava (2024)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip...

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen ...