Siirry pääsisältöön

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö (teksti nro 2)


Miten kirjoittaa Marraseliöstä, kun kirjoitus on lineaarista ja Marraseliötä pitäisi lähestyä useista suunnista yhtä aikaa? 

En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt. 

Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä.

Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea.

Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jolla on vihreät maihinnousukengät, punainen tukka ja siniset silmät. Hänen viereensä lasken omani. Merimiehen, oikealta nimeltään Hän, joka muutti meren musiikiksi.

"ja minä panin peliin koko elämän". Olin saari, Merimies vettä. Ei venettä näkyvissä, katkenneet airot uivat hänen aallokossaan.

Takaisin. Nyt takaisin.  (miksi nyt tähän suuntaan lähdin)


Marraseliö on romaani vallasta, kirjoittamisesta, mutta myös rakkaudesta. Moi Eros ja sinun katkeransuloisuutesi.

Vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Joskus valta on näkyvää, mutta usein myös piilossa niin, että sitä mitä tapahtuu ei ensimmäiseksi tule mieleen tarkastella vallan kautta. (onko tämä liian ilmiselvää, poistanko tämän kappaleen?)

Hakkarainen tekee näkyväksi kirjoittamiseen liittyvän vallan. Miten valta on aina tekstin tuottamisessa läsnä. Miten vallan ulkopuolista paikkaa ei ole. Miten jokainen valinta on vallalle alisteinen. 

Mitä tekstiin ylipäänsä ottaa mukaan, mitä karsii, minkä jättää mykäksi.

Marraseliössä valtaa hajotetaan kerronnallisten ratkaisujen kautta. Kertoja on Julia, kertoja on Eva, kertoja on romaanin sisäistekijä. Ollaan kauimpana omissa korkeuksissaan pönöttävästä röyhtäilevästä kaikkitietävästä kertojasta. 

Oma lukunsa on kirjoittajan elämä, joka ei voi olla tunkeutumatta tekstiin. Usein huijaamme itseämme uskottelemalla, että luemme fiktiota. Sanaton sopimus teoksen ja lukijan välillä, joka ei kestä lähempää tarkastelua.

Tekstiin vuotaa kaikki eletty: kokemamme ja lukemamme, ystävät, tuttavat ja satunnaiskohdatut. Oman elämän ulkopuolelta kirjoittaminen on mahdotonta. 

"Miten pystyn kirjoittamaan ilman omaelämäkerrallista ainesta, ilman että rakastamistani ihmisistä ja heihin liittyvistä muistoista ja tunteista tulee minulle raaka-ainetta, ainakin maustetta, ominaisväriä. Symboliikkaa."


Valta ja halu kietoutuvat toisiinsa, rakastavaiset. Kipinät kohti rakastettua ja takaisin. Aukko, josta halu kohti poissaolevaa kasvaa.

Personassa on Alma ja Elisabet - samannäköisyydessään päällekkäin menevät naiset. 

Persona on vallankäyttäjä. Se häiritsee lukemistani, työntyy sen osaksi. Elokuvan alussa poika (Ingmar lapsena?) lasin takana. Hänen kädenliikkeensä kertojien sukua. Luoko hän Alman ja Elisabetin? Ovatko nämä naiset hänen eri puolensa? Sielu ja Ruumis, irti kiskottuina.

Alma=sisäinen, persona=ulkoinen. Jungin mukaan.



"Se miten elokuva  hylkii auktoriteettiä, yhden näkökulman valtaa: subjektiivisuutta, rajaa, rajoja, toiseutta." (vaihda sanan elokuva tilalle romaani)

"Se miten Personan kerronta on jatkuvassa dialogissa eri suuntiin, eri äänet mittelevät ja sekoittuvat, mikään niistä ei ole toista vahvempi, valta etsiytyy jatkuvasti uusi uomiin."
(vaihda Personan tilalle Marraseliö)

"Se miten Ingmar hajottaa, rikkoo, tekee säröjä ja rakentaa uudelleen."
(vaihda Ingmarin tilalle Anna-Kaari)


Marraseliössä on paljon nuppuluita. Imeskeltäviksi jätettyjä.

Hakkarainen siteeraa Taneli Viljasta, joka kirjoittaa teoksessaan Varjoja, usvaa

"Tietäminen on haltuunottoa. Kaikilla tunteilla ei ole nimeä. Parhaita esityksiä ei voi käsittää." 


Viljasen sanat vapauttavat. Kokeminen riittää, ei tarvitse preparoida. Ei tehdä pieniä sieviä tulkintoja, jotka työntää minigrip-pusseihin, joiden päälle kirjoittaa, mitä ne sisältävät ennen kuin laittaa ne pakastimeen.

Ja se, että onko olemassa kieltä, jolla olisi oma sanansa sille pelolle, kun joutuu pelkäämään entistä rakastettuaan?

Ja se, että suurin nautinto ei suostu sanoiksi. 

Voisin kuvata sen, mitä Marraseliön seurassa koen hyvin pitkälti sitaateilla Taneli Viljasen teoksista.

Sukulaisuus pysähtymättömyyden, liminaalisuuden, heijastumisen, peilaantumisen, piirtymisen, usvaisen huokoisuuden painon jne. jne. jne. kautta.

(mene pois Ingmar, nyt ei ole oikea hetki eikä paikka. Sitä paitsi sinä olet kuollut)


Marraseliön rytmi tarttuu minuun niin, että kun sen jälkeen aloitan toisen kirjan, yritän lukea sitä Marraseliön rytmissä. On pidettävä taukoa.

Ja ne demonit. Kai nekin on mainittava. Kesken tämän tekstin kirjoittamisen katson Mia Hansen-Løven elokuvan Bergman Island (2021), jossa pariskunta matkustaa Fårön saarelle. Kumpikin heistä Bergman-faneja. Tietenkin. 

Kiinnostavinta elokuvassa on, että sen kertomaan tarinaan syntyy toinen tarina, jonka henkilöhahmot ovat osin samoja kuin varsinaisessa tarinassa. Tämä on Bergmanin vaikutusta ja vahvistaa näkemystä siitä, että persoonan (kahdella o:lla tässä tapauksessa) jakautuminen on hänen elokuviensa keskeistä kuvastoa.

Alma ja Elisabet. Fanny ja Aleksander. Myös he. Esimerkiksi.


Marraseliön tekstuaalinen ominaislaatu. Ryhdyn epätoivoiseen yritykseen. Otetaan pari lausetta:

Marraseliö on avosydänleikkaus. Veitsi, jonka terässä on menneisyyden verta.  Mutta.

Aivan.


Se tapahtuu sanojen mutta ja aivan välillä. En tiedä, olenko kopioinut mutan ja aivanin Hakkaraiselta. En muista, mutta se mitä niiden välillä tapahtuu on nyt oleellisempaa. Mutta on Alma, aivan on Elisabet. Ehkä. (tämän hämärämmäksi tämä teksti ei voi enää mennä)

Miten tahansa. Liike kahden erillisen välillä. Liikahdus, joka pakenee ja on juuri sen vuoksi niin tyrmäävä ja rakkauden makuinen.


En haluaisi luopua tämän tekstin kirjoittamisesta, sillä en ole saanut kiinni sitä, mitä jahtaan. Ehkä on niin, että kaikkein tärkeimmän kuuluukin paeta. Että se pysyisi houkutuksena ja poissaolona, jonka pariin voin alati tuntea halua. 

Tämä kaikki menee liian pitkälle. Niin pitkälle, että tarjoan jo läppärini salasanaksikin Marraseliötä. Tämä romaani, ihmeellisen huumeen kaltainen. Selvänäköiseksi tekevä.


To love without trying to seize and possess, to love without suffocating or reducing the other to oneself, that is the art of loving. (Luce Irigaray: I love to you)

Kiitos Luce. Minä luovun nyt yrityksestä omistaa Marraseliö. Käyttää sitä omiin tarpeisiini, alistaa ja kuljetella minne ikinä nyt saankin päähäni sitä viedä. Lupaan. Ei enempää kuin yksi lause.


Marraseliö on juhlat, joiden aamuyö ei lopu.



Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö
670 sivua
Tammi (2024)


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip...

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen ...