Olga Palo: Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa

Pidin paljon, ja osin suunnattomastikin, Olga Palon novellikokoelmasta Aion kertoa nyt kaiken. Minulle tuossa kokoelmassa erityistä oli se, että muutamat Palon lauseet tiivistivät omia näkemyksiäni, joiden pukeminen sanoiksi oli ollut hankalaa. Tuntui siltä kuin olisin höpissyt sekavaa tajunnanvirtaa, jonka Palo olisi muokannut lauseiksi.

Tämä sama tunne syntyi myös nyt, kun luin Palon esseeromaanin Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa. 

Äitiyden, kirjoittamisen ja vapauden teemat saavat Palon uutukaisessa jatkoa. 

Teoksen kehyksenä on Palon matka hänen lapsensa kanssa Berliiniin. Teemat ovat osin Palon aiemmasta kokoelmasta tuttuja, mutta nyt sukelletaan vielä syvemmälle ja lähestytään äitiyttä useista eri näkökulmista.

Aion kertoa nyt kaiken -teoksessa Palo kirjoittaa:

"Lapsi voi pyyhkiä pois taiteilijuuden, uran, kiinnostavuuden, kulmikkuuden. Ainakin jos on nainen. Äitiys pyyhkii minut yli, maailma pyyhkii äitiydellä minut minusta, äitiys pyyhkii minulla pöytää. Jos puhuu äitinä olemisesta niin siitä tulee kuulijalle koko identiteetti. Miksei äitiys voisi olla tekoja?"

Palo kirjoittaa, miten äidin roolin hyväksyminen on ollut hänelle hidas prosessi. Tätä lukiessani muistelen, miten oudolta tuntui, kun minua ensimmäisiä kertoja puhuteltiin äitinä. Lapsi nimeää äitinsä ja suuren osan tämän identitettiä. Joskus tuntuu, että koko hänen identiteettinsä.

On hämmentävää, että useamman kerran käy niin, että Palo nostaa esiin sitaatteja esimerkiksi Maggie Nelsonilta ja ne ovat juuri niitä kohtia, joita itsekin olen alleviivannut Nelsonia lukiessani. Suurin jysähdys tapahtuu, kun Palo reagoi Silvia Hosseinin näkemyksiin äitiydestä. Palon lailla olin juuri tuosta samasta Hosseinin kirjoittamasta kohdasta raivoissani ja yhtä lailla tulkitsin sen väärin kuin Palo kirjoittaa tehneensä. 

Palon lailla äitiyttä käsittelevät kirjat yleensä kauhistuttavat minua. Niiden lukeminen ikään kuin junttaa minut äitiyteen ja vain äitiyteen niin kuin en olisi mitään muuta kuin äiti. Palo kuitenkin kirjoittaa äitiydestä jostakin sellaisesta itselleni läheisestä ja tutusta näkökulmasta, että ahmin hänen tekstiään.

Palon tekstissä ei ole silkkihansikasta. Hän menee äitiyden synkimpiin ja häpeää tuottavimpiin ja itsesyytöksellisempiin puoliin armottomalla, itseään säästelemättömällä rehellisyydellä ja hänen kuvauksensa synnytyksestä on (omiin kokemuksiini suhteuttaen) todenmukaisin, miihin olen törmännyt. 

Teoksessaan Palo käsittelee huonon äidin myyttiä, ihmisten välistä keskinäisriippuvuutta, syyllisyyden tunteita, suomalaista lapsivihamielisyyttä, lapsiperhearjen yksinäisyyttä. 

Palo kirjoittaa, miten "negatiiviset tunteeet ovat naiselle kiellettyjä, mutta äidille ne ovat tabu".  Syntyy helposti kierre. Äidin kokemat epäonnistumisen tunteet herättävät raivoa ja raivo taas synnyttää tunteen epäonnistumisesta.

Jostakin luukusta negatiivisia tunteita pitäisi pystyä päästämään ulos. 

Vaikka äitiydestä on kirjoitettu viime vuosina suht paljon Palon esseeromaanista löytyy tuoreita ja kirkkaita näkökulmia. Yksi lempikohtani on, kun Palo kuvaa lapsen äidilleen sinnikkäästi toistamaa pyyntöä  "kato mua" ja rinnastaa sen luovan työn ja tieteen tekijöiden nähdyksi tulemisen tarpeeseen. 

"(Eikö kaiken luomisen takana ole ainakin osin tuo sama ele? Taaperon epävarmoin askelin Valkoinen Filosofimieskin juoksee, kädet ojossa kirjoituksensa kanssa, huutaen: ""Katso mitä mä tein!")" 

Siitäs sait Valkoinen Filosofimies! Mutta tota joo siitäs sain myös minä, joka toisinaan en voi välttää ajatusta, että olisipas mukavaa, jos joku lukisi ja kommentoisi näitä tekstejäni. Toki siitäs sait sinäkin, itse asiassa jokainen meistä - paitsi ne, jotka eivät välitä tuon taivaallista siitä, näkeekö joku heidät ja heidän aikaansannoksensa.

Toinen erityisen avaava kohta on Palon lainaus tutkija Orna Donathilta, jonka mukaan lapset - aikuiset lapset mukaan lukien - "eivät pysty erottelemaan oman äitinsä äitiyteen liittämiä tunteita tämän lapseensa kohdistamasta rakkaudesta. Katumuksesta tulee rakkauden puutetta, tai sen nähdään kohdistuvan lapseen, ei äitiyteen." Tämän seurauksena äidit vaikenevat vaikeista tunteistaan vielä silloinkin, kun heidän lapsensa ovat jo aikuisia.

Keskusteluja ei ole kirja, vaan kumppani, jonka kanssa on turvallista jutella. Palo limittää teokseensa oivasti matkakertomusta; hänen ja lapsen junamatkoja ja tekemisiä Berliinissä. Näin lukijalle jää tilaa hengähtää ja ottaa vastaan esseejaksoissa avattuja äitiyden kipu- ja riemupisteitä.

Olga Palo: Keskusteluja lapseni ja Virginia Woolfin kanssa
223 sivua

Otava (2025)