Susanna Hast: Toivottomuus

"Tämä on kilpailu äidin ja tyttären välillä, tässä on erityistä raakuutta." 

Susanna Hastin uutuusromaani Toivottomuus kertoo tyttären ja äidin välisestä suhteesta, jota symbolisoi kylpyamme, josta tytär etsii turvaa.

Kylpyamme. Valkoinen. Kova. Liukaspintainen.

Kylpyammeesta ei voi mennä läpi. Sen pohjalta nouseminen vaatii ponnistelua. Se tarjoaa useita mahdollisuuksia loukata itsensä. Se on - monin tavoin kuin romaanin päähenkilön äiti.

Toivottomuus on tiheä teos, jota lukiessa huomaan ajatusteni välillä karkaavan Clarice Lispectorin kirjoihin. Jokin sama syvyys ja armottomuus. 

Tunnistan monia niistä kipupaikoista, joita romaanin tyttären äitisuhde sisältää. Riippuvuus äidistä ja se, että kyseessä on suhde, jonka käsittely ei ole mahdollista patoutuu ruumiiseen. 

"Ihoni on täynnä näppyjä, lihaksiani särkee, päänahkani kutisee, hiukseni putoavat päästäni, ikeneni vuotavat verta, hammasluissani on liikakasvua silmänpaineeni ovat koholla, kuukautiseni ovat verisemmät kuin koskaa, ja luulen, että minulla on refluksitauti."

Ai miten niin suhde, jota ei voi käsitellä? Toki tytär voi yrittää selvittää suhdetta äitiinsä omassa päässään ja ruumiissaan, mutta jotta jokin oikeasti liikahtaisi siihen tarvittaisiin panosta myös äidin puolelta.

Mutta äiti. Hän on vuori. Hän ei lähesty tytärtään. Hän onnistuu erittäin hyvin kerta toisensa jälkeen tekemään tyttären olosta kurjempaa. Taistelu, jonka voittaja on etukäteen kirjoitettu.

"Äiti tekee minulle jotakin, mutta en osaa sanoa mitä. Hän tekee näkyväksi puutteen, äidin halusta syntyvän menetyksen."

Äiti ei anna sitä, mitä tytär tarvitsee. Jos tytär tarvitsee äitiä, äiti ei ole paikalla. Jos äidille ehdottaa jotain,hänelle ei sovi.

Torjunnan kasvot.

Pahinta on, että ei ole mitään erityistä syytä, miksi äiti hylkäsi tyttärensä. Tytär ymmärtäisi, jos äiti olisi hylännyt hänet esimerkiksi taiteellisen työn takia. Mutta ei, äiti teki sen ei mistään syystä.

Ennen puhelua äidin kanssa toivo kasvaa tyttäressä. Ehkä tällä kertaa. 

Ei. Ei tälläkään kertaa.
Torjutuksi tuleminen.
Se hirveä ääni, joka lähtee siitä, kun äiti tappaa tyttärensä elättämän toivon.

"Jos ei ole pohjaa, putoaminen jatkuu ikuisesti. Sitä en ollut huomannut. Tai sitten poissaolo onkin täyttä läsnäoloa ja niin kirkasta, että se pimentää itsensä."

On taas aika mennä kylpyammeeseen, valkoisten kovien reunojen muodostamaan syliin.

"Amme pitää minua kasassa. Se pitää huolta ajatuksistani."

Äidin on valta. Ehkä myös voima ja kunnia. Äidillä on tekijänoikeus tyttärensä lapsuuteen ja siihen, mitä tyttärelle lapsena tapahtui. Jos äiti sanoo, että tyttären lapsuus oli onnellinen, niin se oli. Muun väittäminen olisi tekijänoikeusrikkomus.

Toivottomuus ei päästä lukijaansa helpolla ja miksi sen niin pitäisikään tehdä. Toivottomuuden tila tarttuu minuun ja tekee kipeää. Lukiessa on aina välillä katsottava teoksen kantta. Niinpä. Lakanan alla tytär, lakanan alla äiti. Lähekkäin. Erotettuina, peiteltyinä. 

Lapsi on suojaton. Huokoinen. Aikuisena lasta voi katsoa etäisyyden päästä, eikkä lapsen kokemuksiin voi suoraan päästä käsiksi. Ne asuvat ruumiissa - usein rajoiltaan epämääräisinä ja ilman nimeä.

Teoksen loppusivuilla Hast siteeraa Hélène Cixous'n sanoja. "Ainoa kirjoittamisen arvoinen kirja on se, jota meillä ei ole rohkeutta tai voimia kirjoittaa." Toivottomuus on juuri tällainen kirja. Periaatteessa mahdoton. Teos, joka ylittää niin rohkeuden kuin voimatkin. 

Mykistävä ja hurja romaani, joka menee kielen tuolle puolen.

Ja se kylpyamme. Minä haluaisin vuorata sen kaikella lämpimällä.

Susanna Hast: Toivottomuus
222 sivua
Kustantamo S&S (2025)