Reader, why did I marry him?

Take my hand. Kävellään tätä tietä. Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa. Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin. Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle. Minä ajan, sinä istut vieressä. Olemme menossa drive-in -näytökseen. Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä. Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen. Ai sen Valan, kysyt. Sen Valan, vastaan. Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä.  * Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen.  Toinen valko...

Jonotin kirjastosta Kätlin Kaldmaan romaania Islannissa ei ole perhosia useamman kuukauden. Tästä kirjasta oli tihkunut kehusanoja sieltä ja täältä ja tuolta, ja pitihän sitä päästä testaamaan mikä oma mielipiteeni Kaldmaan kirjasta olisi. Lukemistani innoitti myös se, että tällä romaanilla saisin kasaan yhden panoksen kovasti henkitoreissaan olevaan Rakas Viro -haasteeseeni. Olen aiemmin lukenut Kaldmaalta runokokoelman Rakkauden aakkoset , joka on tähän mennessä ainoa runokokoelma, josta en ole kirjottanut blogiini. Syy tähän on yksinkertainen: minulla ei ollut Rakkauden aakkosista mitään sanottavaa. Islannissa ei ole perhosia sekoittaa islantilaista saagaperinnettä ja kokeellista kirjallisuutta. Lähtökohta on kiinnostava, eikä toteutuskaan ole hassumpi. Koska oma saagojen tuntemukseni rajoittuu Njallin saagaan, jonka senkin luin parikymmentä vuotta sitten en kuitenkaan pysty arvioimaan, kuinka tiukasti Kaldmaan romaani on kiinni saagaperinteessä. Saagat kertovat usein miehi...

Islantilaisen Sj ønin Poika nimeltä Kuukivi on elokuva kirjallisessa muodossa. Valkokankaalla sen nimi voisi olla Satujen saaren kipu. Maistuu mädälle.  Maistuu maatuneelle.  Hauta on auki, sen yllä värisee alastoman pedon varjo. Poika nimeltä Kuukivi on pyykkinarulle ripustettu vaatekappale, jonka pitää narulla kaksi erityisvalmisteista pyykkipoikaa. Poika on Máni Steinn, hänen nahkansa roikkuu narulla. Rypistetty, käytetty, spermantahrainen. Nahassa reikä siinä kohdassa, jossa toivo piti kerran majaa. Poika on 16-vuotias, tuskin osaa lukea, tuskin kirjoittaa. Hän on orpo, joka imee elimiä. Etsii asiakkaita katujen hämärämmiltä puolilta. Eletään vuotta 1918, kuljetaan lokakuun puolivälistä joulukuun 6. päivään, kunnes teoksen lopussa siirrytään vuoteen 1929. Ensimmäinen pyykkipoika tuo mukanaan moottoripyörän äänen.  Äänen, joka kiipeää ylös kukkulaa. Moottopyörää ajaa tyttö.  Poika hengittää nenän kautta ulos. Hän imee elimen tiukemmin suuhunsa ja ...

Miten suhtautuisit, jos viranomaiset ilmoittaisivat sinulle, että sinun on otettava luoksesi asumaan kuolemanrangaistukseen tuomittu vanki siksi aikaa kunnes kuolemantuomio pannaan täytäntöön? Tähän tilanteeseen joutuu Hannah Kentin romaanissa 'Burial rites' Jón ja Margrét tyttäriensä Steinan ja Laugan kanssa. 'Burial Rites' päätyi lukulistalleni sitä kautta, että se oli kuluvan vuoden Baileys-palkintolistan ns. lyhytlistalla. Se on tositapahtumiin perustuva, 1820-luvun Islantiin sijoittuva fiktiivinen kuvaus Agnes Magnúsdóttirista,  joka oli viimeinen islantilainen, joka tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Kent on tehnyt huolelllista taustatyötä ja tutustunut niin kattavasti kuin mahdollista Agneksen kohtaloon liittyviin dokumentteihin. Agnesin lisäksi myös monilla muilla teoksessa mainituilla henkilöillä ja paikoilla on olemassa autenttinen vastineensa. Agnesin muutettua Jónin ja Margrétin perheeseen on jokainen teräase yhtä'äkkiä mahdollinen murhaväli...

"Koulussa Kjarrille opetettiin vuosia sitten, että kun kolmion halkaisi kahtia, syntyi uusi kärki ja uusi kolmio, ja toinen. Kolmio oli ainut muoto, joka ei muuttanut muotoaan, vaikka sen kolmea pistettä kuinka siirteli. Sen katoamiseen olisi tarvittu yhden sivun vääntyminen. Pullistuminen tai räjähtäminen. Liian suuri jännite." Tartuin Anna-Kaari Hakkaraisen 'Purkaukseen' luettuani Katjan blogista, että teoksen alku ja loppu eivät sovi yhteen. Halusin tietää, mitä Katja tällä oikein tarkoitti ja miten itse kokisin asian. Palaan tähän kirjoitukseni lopussa. Olen todella iloinen, että tulin lukeneeksi 'Purkauksen'. Teoksen osin hämmentävistä ja hajoavista elementeistä huolimatta pidin siitä kovasti. Ja kun kirjoitan mietteitäni Hakkaraisen romaanista, huomaan pitäväni siitä vielä enemmän. Se, että teos siitä kirjoittaessani kasvaa mielessäni ja avautuu uusilla tavoilla, on minulle yksi hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Hakkaraisen kirjoitusty...