Siirry pääsisältöön

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In


Take my hand.

Kävellään tätä tietä.

Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa.

Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin.


Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle.

Minä ajan, sinä istut vieressä.

Olemme menossa drive-in -näytökseen.

Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä.

Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen.

Ai sen Valan, kysyt.

Sen Valan, vastaan.

Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä. 

*

Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen. 

Toinen valkokangas kuvaa Ellaa, joka on Valan täti. Ella on Islannin purema niin ammatillisesti kuin rakkaudellisestikin ja myös Huotarisen romaanin päähenkilö. Toinen valkokangas on täynnä kiviä.

Voice over: "Lapset eivät kerro vanhemmilleen, että he ovat yksin. Lapset eivät kerro, koska heillä ei ole siihen sanoja. He eivät tiedä, mitä yksinäisyys tarkoittaa. He vain pyrkivät yhteyteen. Jos toista ei ole, he pyrkivät yhteyteen minkä tahansa muun kanssa," [voice over muuttuu Ellan ääneksi] "ja minä puhuin kiville."

Kolmannella valkokankaalla on Ellan ja hänen sisarensa Marketan (eli Valan äidin) isän perinnönjako. Sitä tavaraa. Siitä pitää päästä eroon. Viedä jonnekin. Käydä läpi. Myydä. Hävittää.

Neljättä valkokangasta hallitsee Kivikasvo. Hän on Ellan ja Marketan äiti. Ellan ja hänen äitinsä suhde on vaikea.

Viidennen valkokankaan nimi on rakkaus. Sen poikki kulkevat Ellan lisäksi Kjartan ja Eyvindur Kultatukka. Kuva on samea, koska rakastaminen on epäselvää hommaa. Välillä rakkauden pimeät hetket muuttavat valkokankaan mustaksi. Loppuiko se jo, kuuluu yleisöstä. 

Kuudes valkokangas on unelmien maailma. Sen katselu on henkilökohtainen juttu. 

Seitsemäs valkokangas täyttyy turisteista, jotka täyttävät Islannin, vaikka eivät oikein osaa siellä olla, koska eivät suostu uskomaan, että Islanti on oma juttunsa, jota ei voi hallita niillä keinoin, joiden avulla he ovat tottuneet tulemaan toimeen.

Turistilla voi olla myös hankalaa siitäkin syystä, että "[s]aari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin."

Kun kirjan tapahtumapaikkana on Islanti, on sen arvioiminen ihan eri tavalla haasteellinen tehtävä kuin jos tarina sijoittuisi vaikkapa Norjaan tai johonkin ruotsalaiseen pöheikköön. Tämä johtuu siitä, että Islanti on paikkana jo itsessään niin kerrosteinen. Islantia henkilökohtaisella tasolla tuntemattomalle eräänlainen fantasian ja toden välissä sijaitseva paikka, joka tuo teokseen oman hohtonsa jo sinänsä.

Edellisestä aukeaa houkutus käyttää Islantia hyväksi. Vedota lukijoihin Islannin islantilaisuuden kautta. Näin on myös kirjallisuudessa tapahtunut, mutta Huotarisen kirjassa tästä ei ole kyse. Huomasin silti jännittäväni Drive-Inin lukemista ja minun piti ensin siivota pois itsestäni monia Islantiin sijoittamiani näkymiä, jotka huom! eivät perustu mihinkään todelliseen, vaan ovat pelkkiä omia ajatusvirtojani.

Huotarinen ei kiiltokuvaa, eikä rankkuusliioittele, vaan onnistuu tuomaan aidosti esiin islantilaisuuden erityispiirteitä romaanin henkilöhahmojen kautta. Teksti on paikoin luontevasti kallellaan runouteen ja bonuksena ovat kappaleiden otsikot, joita ravistelemalla lukemaansa voi kääntää uusiin asentoihin.



Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-In

178 sivua

Siltala (2022)





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e