Minä, Brutus - Katja Kallion Yön kantajan seurassa
Yön kantajasta ovat intoilleet kaikki, joiden olen kuullut siitä puhuvan tai kirjoittavan. Tämä ei ole liioittelua, sillä en ole lukenut ainuttakaan kirjoitusta, jossa tästä teoksesta ei olisi enemmän tai vähemmän hurmaannuttu. Minä vain olen se Brutus, joka en kykene ihailusta huokailevaan kuoroon liittymään. Koska Katja Kallion romaani sisältää runsaasti elementtejä, joista yleensä itsekin innostun on tilanne entistä hämmentävämpi ja sen vuoksi päätin pohtia tässä bloggauksessa, mistä oma epäinnostumiseni saattaisi johtua. Yön kantaja on kelpo romaani. Se kertoo Amandasta, joka suljetaan loppuiäkseen Seilin sairaalasaarelle. Se on kaikin puolin sujavasti kerrottu tarina, joka on täynnä Amandan kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta. Kallion kieli on vivahteikasta ja herkkääkin. On kyse vallasta. Kuka saa mitä kenellekin tehdä, koska on siinä asemassa, että pystyy tekemään päätöksiä toisen ihmisen yli olivat nämä päätökset sitten millään tapaa oikeutettuja tai eivät. Yön kantaja ...