Reader, why did I marry him?

En ole koskaan aikaisemmin antanut lukusuositusta romaanihenkilölle. Nyt teen niin. Suosittelen Antti Röngän Kiltin pojan päähenkilölle Fernando Pessoan teosta Levottomuuden kirja . Miksi näin, selviää tuonnempana. Kiltti poika kertoo nuoren miehen elämästä. Siitä, miten hän on eksyksissä niin itsensä kuin laajemmin koko maailmassa olemisensa kanssa. Aihepiiri on ikuinen ja voisi helposti käydä niin, että kuvauksesta tulisi lattea ruikutus. Kiltti poika on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se on tikka tauluun, jossa korkeimpaan silmälukuun osuu vain aniharva. Pojan (kutsutaan häntä teoksen nimen ohjaamana Pojaksi) ongelma - nykykielellä haaste - on siinä, että hän ei ole sellainen,  millaiseksi hän kokee maailman vaativan häntä olemaan. Liian herkkä, liian kiltti meiningeissä, joissa kiltteyttä pidetään heikkoutena. Ja vielä enemmän heikkoutena poikien ja miesten kohdalla.  Ole tough guy, ole lihaskimppu, ole säkenöivä määrä alkuvoimaista testosteronia. Jyrää muut mahtavalla mask...

  Marlen Haushofer (1920-1970) oli itävaltalainen kirjailija. Väggen (suom. Seinä (1964), saksankielinen alkuteos Die Wand (1963) on hänen pääteoksensa, joka on käännetty useille kielille ja joka kuuluu 50 luetuimman kirjan joukkoon Itävallassa. Kuulin Haushoferista ja hänen romaanistaan ensimmäisen kerran kuunnellessani äänikirjana Saara Turusen ja Petra Moisasen toimittaa kokoelmaa Suurteoksia (Tammi 2021), jossa Malin Kivelä on valinnut esittelynsä kohteeksi juuri Haushoferin ja Seinän.  Kivelän tekstin myötä löysin myös Rauni Paalasen teoksen Kahvilanaisia (Kirjayhtymä 1998), jossa Paalanen kirjoittaa mm. Seinästä sekä Seinän suomentaneen Eila Pennasen esseekokoelman Tunnustelua (WSOY 1965), joka sisältää myös Seinää käsittelevän esseen. Rauni Paalanen kirjoittaa Kahvilanaisissa, että Haushofer "löydettiin uudelleen 1980-luvulla feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä." En tiedä, missä määrin Haushoferista on puhuttu suomalaisissa feministisissä kirjallisuud...

Minulla oli tylsää, joten päätin tappaa koulukaverini. Kiinalaisen A Yi:n romaani Täydellinen rikos ei ala edellä olevalla lauseella, mutta se voisi hyvin niin tehdä. Vaikka teoksen nimessä mainitaankin rikos, kyseessä ei ole millään tapaa perinteinen rikosromaani, vaan eksistentiaalinen trilleri, joka muistuttaa Albert Camus'n Sivullisesta . Perinteisen dekkarin jännite perustuu kysymykseen teon tekijän identiteetistä. Täydellisessä rikoksessa sen sijaan tiedetään alusta asti, kuka on syyllinen ja etsitään sen sijaan vastausta siihen, mikä saa päähenkilön, 17-vuotiaan pojan, tappamaan koulukaverinsa. Kun tämän kysymyksen on esittänyt voi saman tien varautua siihen, että mitään yhtä vastausta ei kenties ole edes olemassa ja juuri tämä tekee Yin romaanista niin piinallisen kokemuksen ja lähentää nuorukaisen yhteyttä Sivullisen päähenkilöön Meursaultiin. Millainen on ihminen, joka kylmäverisesti tappaa koulukaverinsa ja työntää tämän ruumiin pää edellä pesukoneeseen? Voiko...

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa? Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa. Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski. Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka py...

Mennäänpä suoraan asiaan eli nyrkkeilykehään, jossa käydään neljä ystävyysottelua. Tai no, ottelua ja ottelua (elämä=ottelu), mutta joka tapauksessa yläruumis paljaana ja nyrkkeilyhanskat kädessä. Ottelujen tuloksena on (tai ainakin pitäisi olla) Hiljaisuuden mestari eli Miki Liukkosen uusin tehosekoitinromaani. Nyrkkeilymatsien jälkeen seuraa juonipaljastus, ajatuspaljastus ja elämäntarkoituksen paljastus (tämä olisi hyvä kohta laittaa selittävä alaviite, mutta sen sijaan laitoinkin tällaisen sulkulauseen). Box! Nyrkkeilykehässä Liukkosta vastaan asettuu muutama jäbä, jotka eivät ole ollenkaan ketä tahansa jäbiä, vaan jäbiä jotka nousivat esiin Hiljaisuuden mestaria lukiessani. Ai niin. Pitää myös mainita, että nyrkkeilyhallin seinälle on heijastettu mainostaulu, jonka sanat kannattaa pitää mielessä: Nerokkuus ei ole muuta kuin taidokasta yhdistelyä. Ensimmäinen jäbä: Markku Lahtela Luin Markku Lahtelan teoksen Sirkus eli merkillisiä muistiinpanoja  (Gummerus 1978...

En ole vuosiin törmännyt ihmiseen, joka olisi kertonut lukevansa Mirjam Tuomista. Jos mainitsen Tuomisen nimen jollekin tuttavalleni, joka paitsi lukee paljon, tuntee myös keskimääräistä paremmin suomalaista kirjallisuutta, on seurauksena yleensä hämmentynyt, pakoon pyrkivä katse. Kuka ihmeen Mirjam Tuominen? On hyvin luultavaa, että en itsekään tietäisi Mirjam Tuomisesta mitään, ellen olisi ollut se kuriton yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka laitoksen suureksi hämmästykseksi päätti suorittaa osan opinnoistaan finlandssvensk litteratur -oppiaineessa. Sellaista ei yleisen kirjallisuustieteen professorin mukaan ollut hänen virka-aikanaan koskaan ennen tapahtunut. Toivottavasti kuitenkaan oma "koukkaukseni" ei ole jäänyt ainutkertaiseksi. * Mirjam Tuominen (1913-1967) oli suomenruotsalainen kirjailija, runoilija ja esseisti, joka piti sielunsisarinaan Edith Södergrania ja Hagar Olssonia.  Franz Kafkaa, jonka tuotantoon Tuominen oli tutustunut jo 1930-luvun lopu...

[j]os lapset kysyisivät, mihin yhteen asiaan tai sanaan tai ilmiöön ihmiselämä ikään kuin keittyy kokoon, voisin hyvällä omallatunnolla siinä hetkessä päättää ja sanoa: lohtuun. Jos lapset tai aikuiset tai ihmiset ylipätään kysyisivät, miten aion selvitä tästä tilanteesta, joka heidän mukaansa on mennyt jo ihan liian pitkälle, voisin hyvällä omallatunnolla tässä hetkessä päättää ja sanoa: lukemalla Satu Taskisen  Lapset . Kun kirja on vaikuttanut niin vahvasti kuin Lapset on vaikea kirjoittaa mitään, koska samaan aikaan on niin sanaton ja sanoja täynnä. Kun lohtuitkettää koko ajan, kun miettii lukemaansa ja kun pyörryttää, kun ajattelee Lasten päähenkilöä Navidia, joka hänkin tuntee huimausta läpi kirjan.  Kun olo on vähän sellainen kun se on, kun on rakkaan ystävän kanssa keskustellut kaksi päivää ja kaksi yötä ja sen jälkeen hänen on pitänyt lähteä kotiinsa, joka on maailmojen ääressä. * Olin jokin aika sitten Teoksen kirjallisessa salongissa kuuntelemassa, kun Sat...

Kovin usein ei mies mene tapaamaan ex-naisystävänsä uutta miestä ja päädy ajelulle tämän kotipihalla seisovaan karuselliin. Näin kuitenkin tapahtuu Peter Sandströmin romaanissa Laudatur. Tämä kuva olkoon se kuva, joka heijastetaan tämän blogikirjoituksen seinälle. Nämä kaksi miestä karusellissa, joka pyörii toisen miehistä pihalla. Nämä kaksi miestä hevosten selässä. Nämä kaksi, joista kenellekään ei tule  mieleen cowboy. Peter on Peter Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa. Laudatur kertoo keski-ikäisestä Peteristä, kuinkas muutenkaan, sillä Sandströmin kirjojen päähenkilöillä on tapana olla Peter, joka on kovasti tekijänsä oloinen. Joku jossakin sanoi, että Sandström on Suomen Knausgård. Jos nämä kaksi kirjailijaa on pakko niputtaa ...

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen . Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin. Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenki...

Imre Kertészin lukeminen tuntuu vähän samalta kuin olisi sukellusveneessä. Ei voi olla ajattelematta, että vettä on nyt aika paljon joka puolella ja jos tulee jokin tekninen ongelma, ei pinnanalainen matka pääty välttämättä ollenkaan hyvin. Tunnelma on arvaamaton ja osin ahdistavakin. Tosin voi olla, että sukellusveneen toi mieleeni aiemmin lukemani Philipp Kerrin Liekit Berliinissä, jossa piilottelevia juutalaisia kutsutaan kadonneiksi sukellusveneiksi ja Kertész puolestaan koki omakohtaisesti keskitysleirien piinan. Nämä kokemukset ja niiden vaiktuus Kertészin myöhemmälle elämälle ovat lanka, joka kulkee läpi hänen tuotantonsa. Imre Kertész on vuonna 1929 syntynyt unkarilainen kirjailija, jolle myönnettiin vuonna 2002 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Juutalaisnuorukaisena hän joutui mm. Buchenwaldin ja Auschwitzin keskitysleireille. Kertészin piina ei kuitenkaan päättynyt keskitysleiriltä vapautumiseen, sillä kotimaassaan Unkarissa hän joutui elämään kommunistisessa diktatuurissa...

Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja. Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomise...

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa. Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin. Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen ...