Reader, why did I marry him?

Olin Helsingin kirjamessuilla Teoksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa Henriikka Tavi puhui lyhyesti uutuusromaanistaan Tellervo. Kun hän totesi, että kyseessä on chick litin ruumiinavaus, tunsin miten tuskanhiki alkoi valua pitkin selkärankaa. Apua! Apua siksi, että Tavin runokokoelma Esim. Esa on ollut minulle big thing ja siitä johtuen odotukseni Tavin romaania kohtaan olivat nousseet kuin villiintyneet pörssikurssit. Apua siksi, että chick lit taas ei ole ollenkaan juttuni ja omakohtainen kokemukseni tästä genrestä rajoittuu suurin piirtein Riikka Pulkkisen romaaniin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän , jonka kuuntelin aiemmin tänä vuonna ja havaitsin varsin ihastuttavaksi, mutta sen jälkeen en ole kuitenkaan tuntenut halua lukea lisää chick litiä. Voi siis sanoa, että  tietoni tästä genrestä perustuvat lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Tellervo paljastaa, mistä chick lit -kirjallisuus on tehty. Samanaikaisesti se on myös hyvin ranskalaisen oloinen romaani, jo...

Sarah Waters: The Paying Guests Onko Sarah Waters niin hyvä kirjailija kuin minä häntä yleisesti pidetään? Onko kaikki hänen ympärillään käyty rummutus ja fanfaari aiheellista? Jos haluat tarinan, joka liimaa sinut sohvaan, nostelee välillä hiuksiasi pystyyn jännityksestä ja saa sinut pureskelemaan kynsiäsi vastaus on: The Paying Guests. Jos taas romaanikirjallisuuden arvo on sinulle jossakin muussa kuin tarinavetoisuudessa, Watersin uusin on erinomainen lukuromaani, mutta ei kovin paljoa sen enempää. Itse en kuulu puhdasverisesti kumpaankaan edellä mainituista ryhmistä, joten tämä bloggaus tulee kulkemaan omia polkujaan. Juonipaljastusten suhteen voit olla rauhallisin mielin, niitä ei tästä kirjoituksesta löydy. The Paying Guests sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. 26-vuotias Frances Wray asustelee äitinsä kanssa Lontoon laitamilla. Francesin veljet ovat kuolleet sodassa ja myös hänen isänsä on kuollut. Perhe on köyhtynyt, mutta yrittää vimmatusti pi...

Aurinko jousimiehessä Jossa Omppu tiivistää Valontuojien juonen kahteen lauseeseen juonta paljastamatta; kertoo melkein jättäneensä Valontuojat kesken; pohtii Valontuojien viktoriaanisuutta; kokee ristiriitaisuutta; kertoo Cattonin romaanin tuoneen huikaisevaa valoa omaan elämäänsä On vuosi 1866 ja skotti Walter Moody saapuu uusiseelantilaiseen Hokitikan kaupungiin etsimään kultaa. Hän asettuu Crown-nimiseen hotelliin, jonka tupakkahuoneessa hän tapaa 12 miehen seurueen, jonka jokainen jäsen vuorotellen kertoo oman näkemyksensä kaupungissa sattuneista tapahtumista. Tämän kuvaamiseen Catton käyttää 832 sivua. Kunnioitettava sivumäärä, jonka runsaudesta voidaan olla montaa mieltä. Minussa Valontuojat herätti ristiriitaisia tunteita. Cattonin teksti on täyteläistä, rikasta ja kermaisen rehevää. Samanaikaisesti teos on monin paikoin suorastaan tylsä, henkilöhahmot etäisiä ja teoksen kierteinen rakenne puuduttava. Mietin Valontuojien kesken jättämistä useampaankin kertaan, mutta...

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen. Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa. Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta. Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdela...