Siirry pääsisältöön

Julia Alvarez: How the Garcia girls lost their accents

Julia Alvarez on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut jo pitkään tutustua. Hänen kirjojaan ei kuitenkaan ole ollut kirjastosta helposti saatavilla ja niinpä kun alkuvuodesta lontoolaisessa kirjakaupassa How the Garcia girls lost their accents (1991, jatkossa: HGGLTA) osui silmiini, ei ostopäätöstä tarvinnut pitkään harkita.

Olin jostakin lukenut, että Alvarez on feministinen kirjailija ja se oli omiaan lisäämään kiinnostustani hänen kirjojaan kohtaan. HGGLTA:ssa oli kyllä feministisiäkin välähdyksiä, mutta tältä osin teos ei vastannut odotuksiani. Romaani pohjautuu osittain Dominikaanisessa tasavallassa syntyneen ja siellä ensimmäiset 10 vuotta asuneen Alvarezin omiin kokemuksiin. Kirjassa kuvatun Garcian perheen tavoin myös Alvarezin perhe joutui poliittisista syistä pakenemaan Yhdysvaltoihin.

Alvarezin kirjassa sykkivät rytmit ja värikkäät sukulaisuussuhteet muistuttavat minua toisesta lukemastani Dominikaanisen tasavallan kirjailijasta, Junot Díazista. Vaikka teksti on mustia merkkejä valkoisilla sivuilla, kirjoittavat nämä kaksi kirjailijaa sivut täyteen värejä, saarilaisuutta, kesäisiä tuulia, hivelevän kylmää sitruunamehua, silitettyjä häikäisevän valkoisia vaatteita ja äänekästä puheensorinaa. Garcian perhe on konkistadorien jälkeläisiä ja he edustavat maansa rikasta eliittiä. Papiksi kutsutulla Carlosilla ja hänen vaimollaan Lauralla, mamilla, on neljä iällisesti hyvin toisiaan lähellä olevaa tytärtä: Carla, Sandra, Yolanda ja Sofia.

HGGLTA:ssa silmiinpistävintä on sen käänteinen aikajärjestys. Romaani alkaa kuvauksella Yolandan paluusta kotisaarelle vuonna 1989. Tapahtumat keriytyvät taakse päin aina vuoteen 1956 asti, jolloin dominikaanilainen Rafael Trujillo hallitsi maata diktaattorin ottein, vaikka virallisesti hän ei enää tuolloin ollutkaan maan presidentti. Tapahtumien kuvaaminen ns. väärässä järjestyksessä on mielenkiintoinen, mutta mielestäni ei kovin toimiva ratkaisu. Se pikemminkin aiheuttaa sekavuutta ja vaikeuttaa sen erottamista, mitä kenellekin Garcian sisaruksista tapahtui.

Enemmän kuin romaani Alvarezin teos on kokoelma lyhyehköjä, novellinomaisia kirjoituksia, joista kaikissa on pääosissa joko Garcian perheen jäsenet tai heidän palvelijansa. HGGLTA:sta puuttuva, romaanille tyypillinen jännite vaikeuttaa edelleen teoksen vastaanottoa. Yksittäisen tuntuisiksi jäävien kertomusten yhteenliittäminen on työlästä ja kuva henkilöhahmoista jää haperoiseksi. HGGLTA ei jäänyt mieleeni niinkään tarinana, vaan yksittäisinä välähdyksinä.

Yolanda, jonka autosta puhkeaa rengas. Joku Garcian tytöistä teini-ikäisenä ottamassa ensi kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen. Mamin kehotus pakata mukaan yksi kaikkein tärkein lelu. Suloiset kissanpojat ja niiden pelottava emo. Papi komerossa piilossa Trujillon miesten tullessa tutkimaan taloa. Pedofiili jonkun tytöistä koulumatkalla Yhdysvalloissa. Nuorimman tyttären lähettäminen takaisin Dominikaaniseen tasavaltaan, koska elämä USA:ssa osoittautui hänelle liian vapaaksi. Sofian rakastuminen saksalaiseen Ottoon sekä isän ja tyttären välinen välirikko. Papin 70-vuotissyntymäpäivät.

Olisin mielelläni pitänyt Alvarezin romaanista enemmän, mutta sen rakenteesta johtuen kuvani siitä jäi rikkonaiseksi. Kiinnostavinta HGGLTA:ssa olivat eri kulttuurien odotukset tyttöjä kohtaan. Dominikaanisessa tasavallassa sukupuolten välinen ero on selkeä. On naisten ja miesten maailma. Tyttöjen odotetaan kasvavan perinteisiksi dominikaaninaisiksi, jotka eivät haasta naisille määrättyä roolia. Kotimaassa tyttöjen identiteettiä määrittää vahvasti myös luokka, heidän asemansa rikkaan perheen tyttärinä, jotka ovat tottuneet elämään, jossa palvelijat hoitavat kotityöt.

Mami Garcia on aito latinoäiti, joka rakentaa kertomuksillaan todellisuutta suurempaa kuvaa tyttäristään. Juhlissa hän tarinoi niin Carlan tinkimättömästä halusta saada punaiset tennarit - prosessi, jossa avuksi tarvittiin punaista kynsilakkaa, Yolandan 3-vuotiaana pitämästä runonlausuntatilaisuudesta bussissa, Sandran hermoromahduksesta sekä Sofian tapaamisesta Oton kanssa Perussa. Totuuden suhteen Mami ei ole turhan tarkkaa. Pääasia on, että tarina kuulostaa hyvältä ja värittää tyttäret Mamin haluamilla sävyillä.

Yhdysvalloissa elämä on paljon vapaampaa ja tytöt joutuvat monelle törmäyskurssille puolustaessaan kunniaansa. Monet asiat menevät heiltä myös ohi, koska he eivät ymmärrä monimutkaisempia englanninkielisiä lauseita ja sanaleikkejä. Kun tytöt kotimaassaan ovat olleet niitä, joita palvellaan, ovat he USA:ssa niitä, joille hymyillään erityisellä ulkomaalaisille tarkoitetulla hymyllä. Ulkopuolisuuden tunteet herättävät kaipuun tuttua kotisaarta kohtaan. Alvarez kuitenkin osoittaa, miten kotimaansa kerran jättänyt ei enää voi palata siihen elämään, jota hän vietti ennen maasta muuttoaan. Uudet kokemukset hiertävät välissä.

Kulttuurien väliset törmäykset ovat lempiaiheitani kirjallisuudessa ja tämän vuoksi olen pitänyt kovasti esimerkiksi Jhumpa Lahirin kirjoista. Olen kiinnostunut siitä, miten ihmisen identiteetti muodostuu osana erilaisia kulttuurijärjestelmiä ja -koodeja. Miten vieras ja tuttu löytävät paikkansa toistensa vierestä ja hiertyvät yhteen osaksi uutta identiteettiä. Tässä suhteessa Alvarezin romaanilla olisi voinut olla paljon enemmän annettavaa kuin minkä kertomus Garcian perheestä kykeni välittämään. Olisin mielelläni lukenut enemmän myös Trujillon ajasta Dominikaanisessa tasavallassa. 

Joka tapauksessa Alvarezin romaani herätti kiinnostukseni lukea lisää Väli-Amerikan kirjallisuutta. Alvarez on kirjoittanut myös Garcian tyttöjen tarinalle jatko-osan nimeltä Yo! (1997). Ainakaan nyt ihan heti en ole sitä syöksymässä lukemaan.

Kommentit

  1. Taas esittelet kiinnostavan, ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan. Harmi, ettei kirja vastannut odotuksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun katselin tuota Alvarezin kirjaa tarkemmin niin etulehdellä todetaankin, että eri kappaleet ovat alunperin ilmestyneet lehdissä erillisinä eli se selittää tuon hajanaisuuden. Ehkä joku toinen Alvarezin kirja olisi parempi tuttavuus. Nähtäväksi jää.

      Poista
  2. Minusta myös tuo identiteetin kehittyminen kulttuurienvälisessä tilassa on kiehtovaa. Erityisen mieleenpainuvaksi kokemukseksi aiheesta on jäänyt Junot Diazin Drown. Tämä Alvarez on kuitenkin täysin uusi tuttavuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Identiteetti kaikkinensa on lempiaiheitani. Tuota Drownia en olekaan lukenut. Oscar Waosta pidin kyllä ja muutoinkin Diaz on listalla.

      Alvarez on käsittääkseni ihan arvostettu kirjailija, että senkin vuoksi oli pettymystä ilmassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e