Siirry pääsisältöön

Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus

Irakin Purkkajeesuksen luettuani en yhtään ihmettele, että Blasim voitti tänä vuonna brittiläisen Independent-lehden vierasmaalaisen kirjallisuuden palkinnon. 13 novellista koostuva Irakin Purkkajeesus on hulvaton, älykäs, röyhkeä ja vahva. Se huutaa ja syöksee ilmoille toinen toistaan kummallisempia sattumuksia ja henkilöhahmoja. Se yhdistää islamin opit ja peppuseksin. Se nostaa kyyneleet silmiin ja välillä on vaikea tietää, onko kyse itkusta vai naurusta.

Kirjailija, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Hassan Blasim syntyi vuonna 1973 Irakissa, jossa hän kuitenkin joutui vaikeuksiin elokuvaohjaustensa vuoksi ja erinäisten vaiheiden kautta päätyi lopulta asumaan Tampereen Pispalaan. Blasimin entinen kotimaa on vahvasti läsnä Irakin Purkkajeesuksessa, mutta teoksesta löytyy myös ulkomaalaisen silmin suomalaista elämänmenoa tarkastelevia novelleja. 'Ole kiltti äläkä tapa minua ... tämä on minun puuni!' esimerkiksi kertoo Tiikeri-nimisestä bussikuskista, joka rakastaa hedelmäpelejä ja jonka vaimo Karima skypettää pitkiä puheluja veljilleen Bagdadiin. Muutamalla sivulla Blasim tiivistää Irakista Suomeen muuttaneen Tiikerin elämän ahtauden. Monien kokoelman muiden novellien tavoin myös tämä kyseinen novelli muuttuu kertomukseksi novellin sisällä. Jokaisella on tarinansa ja useimmilla meistä on myös tarve tuon tarinan kertomiseen, kuten kokoelman avausnovellin radion tarinankerrontaohjelmaan jonottavat ihmiset todistavat.

Blasimin kuvaamat ihmiset ovat kokeneet rankkoja asioita. Irakin Purkkajeesuksesta löytyy mm. ruumiita, sotilaslentokoneita, USA:n ilmaiskuja, ihmissyöntiä, väkivallantekoja ja muita kamaluuksia. Jos nämä ainekset annettaisiin realistin käteen harva pystyisi niistä ilman kuvotusta edes lukemaan. Tietynlaisen epäloogisuuden ja järjenvastaisuuden kautta Blasim kuitenkin tarkastelee aihepiiriään tavalla, joka sai minut usein myös nauramaan. Paikoin melko hillittömästikin. Naurun kautta nähtynä Blasimin kuvaama todellisuus näyttäytyi paikoin varsin surrealistisena ja toi mieleeni César Airan vinksahtaneet kertomukset kaksoisniteessä Aaveet/Kirjailijakokous. Voisi myös sanoa, että siinä missä Italo Calvino laittoi paronin puuhun, Blasim työnsi purkan irakilaisjeesuksen suuhun.

On aina yhtä riemastuttavaa huomata, miten kirjalliset teokset käyvät myös keskinäistä vuoropuheluaan. Airan ja Calvinon lisäksi Irakin Purkkajeesus kohtasi lukiessani myös P.I. Jääskeläisen Lumikon ja yhdeksän muuta (josta bloggaus tekeillä). Tämä johtui pitkälti Blasimin novellista 'Mikset kirjoita kunnon romaania vaan luot aina tällaisen henkilögallerian?' Niin Blasim kuin Jääskeläinenkin muistuttavat ilkukurisesti lukijaa ns. oikeasta romaanista, jollaisia "oikeat" kirjailijat kirjoittavat. Oikea romaani on tiheä ilmaisu, johon tiivistyvät kokonaisen kirjallisuuskulttuurin käsitykset ja arvot. Mikäs sen parempaa kuin sohaista muutama kiveen hakattu kirjallinen arvo alas kaapin päältä. Kolisee mukavasti.

Irakin Purkkajeesus leikittelee surrealismilla. Sitä lukiessani mietinkin, minkälainen on surrealismin ja kirjallisen teoksen kuvaaman kulttuurin välinen suhde. Onko kenties niin, että Blasimin kuvaamat ihmiset ja tapahtumat ovat enemmän surrealistisia meille, jotka tarkastelemme niitä länsimaisesta näkökulmasta? Tuotammeko me Blasimia lukiessamme itsellemme kokemuksen surrealismista osin silloinkin, kun teoksen kuvaamat tapahtumat ovat oman kulttuurinsa piirissä enempi vähempi realismia? Onko surrealismi keino kokea omaa omalaatuistaan eheyttä maailmassa, jossa sitä ei ole?

Varmsti toiset kulttuurit ja yhteiskunnat ovat perusluonteeltaan surrealistisempia kuin toiset.  Jokin aika sitten luin zimbabwelaisen Tendai Huchun romaanin The Hairdresser of Harare. Ihastuin tähän teokseen siinä määrin, että lähetin Huchulle kiitosmeilin, jossa mm. kiittelin hänen värikästä tapaansa kuvata zimbabwelaista yhteiskuntaa. Minulle lähettämässään vastauksessa hän totesi, että zimbabwelaisen yhteiskunnan kuvaaminen on helppoa, koska se on jo itsessään moninpaikoin niin mielivaltainen ja järjetön, surrealistinen. Suomessa valmista surrealistista materiaalia tarjoaisi vaikkapa Kelan käytännöt lomakeviidakkoineen.

Irakin Purkkajeesuksessa surrealismi  tavoittaa kuvaamansa maailman suuremmalla tarkkuudella kuin mihin pystyisi huolellisen ja luotettavan todellisuuskuvauksen kuninkaana pidetty realismi. Blasim hämmästyttää lukijaa ja vie hänet sivupoluille, jotka yhtä hyvin saattavatkin olla niitä varsinaisia polkuja. Tapahtuu hämärtymistä. Missä kulkee unen ja todellisuuden välinen raja? Mihin asti totuus on totta ja missä vaiheessa se muuttuu valheeksi? Aiemmin mainitussa 'Mikset kirjoita kunnon romaania ...." -novellissa herra Sato sanoo vihaavansa "kaikkia, jotka lausuvat sanan 'totuus' " ja siteraa iranilaista runoilijaa ja sufimystikko Rumia, jonka mukaan "totuus on taivaasta pudonnut peili, joka särkyi ja levisi tuhantena palasena ympäriinsä." Irakin Purkkajeesus on yksi näistä peileistä. Peili, johon ehdottomasti kannattaa katsoa.


Hassan Blasim: Irakin Purkkajeesus (2013)
Arabiankielinen alkuteos Al Masih al-iraqi
Suomentanut Sampsa Peltonen
Kustantaja: WSOY


Irakin Purkkajeesus muissa blogeissa: Mari A:n kirjablogi, Erjan lukupäiväkirja

  



Kommentit

  1. Hieno arvio, Omppu! Innostuin tästä tamperelaiskirjailijasta nyt aivan valtavasti. Absurdit tarinat ja surrealismi ovat juuri sitä, mitä nyt tarvitsisin. Kuulostaa herkulta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri sitä tämä on. Herkkua nimittäin. Siihen nähden, miten hienosti Blasim kirjoittaa, silmiini on osunut aika vähän juttua hänestä. Kyllä hänestä pitäisi ehdottomasti pitää enempi ääntä. Tuo mainitsemani Aira on myös mahtava. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Omppu! Nämä sinun kirjoituksesi ovat aina niin hienoja, kokonaisia teoksia jo itsessään! En varmasti koskaan ennätä kaikkien näiden kirjojen pariin, mutta onneksi saan lukea sinun syviä mietteitäsi niistä! Surrealismin kokeminen ja kirjallisten arvojen koliseminen... Kiitos jälleen kerran!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Katja, kiitos kauniista sanoistasi. Ei meistä kukaan kaikkea ehdi, ei sinne päinkään. Sekin on toisaalta lohdullista, että ei ole pelkoa, että hyvä luettava loppuisi kesken. Ihanaa on huokailla, että voi kunpa tuon ja tuonkin ehtisin lukemaan.

      Poista
  3. Olen lukenut Blasimit aikonani ja ihastunut myös surrealisimiin kirjoissa. Muistaakseni novelleissa mentiin realismin yli kulttuurista riippumattomasti, mutta hyvä ajatus tuo todellakin, että toisten maailmojen realismi on toisille täyttä surrealismia. Muistan, kun tulin Suomeen takaisin eräästä Aasian maasta ja yritin kertoa tapahtumista. Niitä ei uskottu, jos kuulija oli sellainen, joka ei ollut itse käynyt kokemassa epäjärjestelmällistä maailmaa. Hyvä, että kirjallisuus tuo esiin sellaisia asioita, joita omista lähtökohdista on vaikea uskoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua rupesi ihan hirveästi kiinnostamaan realismi ja surrealismi suhteessa eri kulttuureihin. Tässä varmaan pitäisi erotella a) surrealismi kirjallisena keinona ja b) kuvatun kulttuuurin erilaisuudesta jo itseessän syntyvä surrealistinen vaikutelma. En saanut tätä ajatuskulkua kirjoitukseeni muodossa, jossa olisin halunnut sitä tarkastella. Aloin miettiä Bretonia ja surrealistista manifestia ja surrealismia kuvataiteessa ja Magritten piippua ja vaikka mitä ja lopulta tuskastuin ja vaan julkaisin tämän bloggauksen. Toivon, että jonain toisena kertana sopivan teoksen kohdalle sattuessa onnistuisin saamaan kirjoitukseksi sen sekavan vyyhdin, jota päässäni pyörittelen.

      Poista
  4. Olipa kiva lukea mietteitäsi tästäkin, saat aina niin paljon kirjoista irti!

    Olen aina ajatellut, että surrealismi on jotensakin rasittavaa, mutta tällaisina annospaloina se kelpaa minullekin hyvin.

    Ja mielenkiinnolla odotan tuota yllä mainitsemaasi vyyhden selvittelyäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä tuosta irtisaamisesta. Mukavaa tietysti, jos se siltä vaikuttaa. :) Blasimia lukiessa aloin kaivata kirjallisuudenteorian pariin. Siihen tutustumiseen ei vaan aika riitä tällä hetkellä. On niin hurrrjan hauskaa mietiskellä kaikenlaista, kuten vaikkapa surrealismin olemusta. Luulen, että surrealistisia elementtejä sisältävä kirjallisuus on laji, joka ei kaikissa mielentiloissa iske kovinkaan kutkuttavasti (mulla ainakaan). Joskus taas se saattaa nostaa lentoon ja avata jotain ihan uutta.

      Poista
  5. Hieno arvio, kaikki olennaiset elementit olet tässä valaissut. Kirja ja kirjailija ansaitsee sen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Toivon todellakin, että Suomessa pidettäisiin enemmän meteliä Blasimista. Ei tule ihan joka päivä vastaan heppua, joka on niin taitava kirjoittaja kuin hän.

      Poista
  6. Tämä odottaa lukupinossa englanniksi! Odotukseni ovat kyllä korkealla kirjan suhteen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että Blasim on sinulla pääsemässä lukuun. Odotan mielenkiinnolla ajatuksia Purkkajeesuksesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän