Siirry pääsisältöön

Amity Gaige: Schroder

Olen useassa yhteydessä törmännyt Amity Gaigen nimeen ja kun kirjastossa huomasin hänen teoksensa Schroder, päätin tehdä lähempää tuttavuutta. Schroder on kertomus avioerosta, muistamisesta ja identiteetistä. Ainekset ovat erinomaiset, mutta kun kakun vetää uunista, se muistuttaa vain etäisesti ruokalehden sivulla esiteltyä kuvaa. Tilanne, joka on käynyt kovin tutuksi myös kotikeittiössä.

Teoksen päähenkilö Eric Schroder on patologinen valehtelija. Nuorena miehenä hän päätti jättää itsensä ja muistonsa taakseen ja otti nimekseen Eric Kennedy. Sinne luiskahti lapsuus DDR:ssä ja äiti, joka ei seurannut Ericiä ja hänen isäänsä Länsi-Berliiniin, eikä liittynyt heidän seuraansa myöhemmin myöskään Amerikassa. Luiskahti, vaan ei luiskahtanut kuitenkaan. Lapsuuskokemukset eivät tule käsitellyiksi sukunimeä vaihtamalla ja toiseksi ihmiseksi ryhtymällä.

Teoksen alussa Eric on vankilassa, josta käsin hän kirjoittaa tunnustuksensekaista elämäntarinaansa ex-vaimolleen Lauralle. Avioero- ja huoltajuustematiikkaa tarkastellaan harvemmin käsitellystä eli isän näkökulmasta. Lainsäädäntö vaikuttaa olevan Yhdysvalloissa pitkälti samanlaista kuin Suomessakin ja Ericistä tulee etävanhempi, joka tapaa tytärtään Meadowia joka toinen viikonloppu. Laura ei kuitenkaan ole kovin vakuuttunut Ericin kyvystä huolehtia heidän tyttärestään ja tapaamiset menevät jäihin.

Gaigen romaanissa seurataan Ericin ja 6-vuotiaan Meadow'n pakomatkaa. Lukijalle on koko ajan selvää, että Ericin näkökulmasta asiat eivät pääty hyvin. Ericin lapsuus piirtyy esiin vähitellen tarinan edetessä. Ikävä kyllä Gaige tekee varsin yksioikoisesti Ericin lapsuuskokemuksista syyn siihen, miksi tämä valehtelee ja valitsee itselleen uuden identiteetin sekä kaappaa tyttärensä. Pakko sanoa, että olisin kaivannut jotakin komplisoidumpaa. Selitysten haku ilmeisimmältä tasolta oli kovin kepeä  ja suoraviivainen ratkaisu siinä muodossa kuin se teoksessa esitetään.

Schroderin ansioksi on sanottava, että Gaige onnistuu taitavasti saamaan lukijan pitämään Ericistä ja toivomaan hänelle hyvää, vaikka takaraivossa jatkuvasti onkin tieto siitä, että Eric tekee todella väärin niin ex-vaimoaan kuin lastaankin kohtaan. Jokin kuitenkin mättää. Ei nouse. Ei kohoa. Ei jaksa lentää. Teoksen etuliepeeseen on lainattu maininta Chicago Tribunesta, jossa Schroderia on kuvattu lauseella "Mahdoton laskea käsistään." Itse saavutin page turner -vaiheen kuitenkin vasta teoksen viimeisillä kymmenillä sivuilla. Puolivälissä teosta mietin jopa kesken jättämistä.

Olisi kuitenkin liian tylyä sanoa, että Schroder on huono romaani, koska se ei ole totta. Oma harmistukseni nousee lähinnä siitä, että aihe on mitä kiinnostavin, mutta Gaigen tarina kulkee kengurubensalla. Schroderissa on muutamia kohtia, jotka nousevat itseään suuremmiksi, mutta valitettavasti ne eivät riitä pelastamaan teosta kokonaisuutena.

Minulle kiinnostavinta osuutta Schroderissa edusti Ericin "tutkimustyö," jossa hän hahmottelee taukojen ja hiljaisuuden merkitystä. Siinä vaiheessa kun esiin nousee ikisuosikkini näytelmäkirjailija Harold Pinter alan aavistella olevani suuren äärellä, mutta kyseessä on pelkkä taidokas maalisyöttö, josta ei seuraa sen kummempia tuuletuksia. Temaattisella tasolla tulkitsen Ericin kiinnostuksen hiljaisuutta ja taukoja kohtaan hänen tavakseen käsitellä äidin menettämisestä seurannutta traumaa. Valitettavasti Gaige jättää tämän puolen käsittelyn puolitiehen, joka on todella raivostuttavaa, koska tauoista käsin Ericin historiaa olisi mahdollista kuvata tavalla, joka nostaisi tämän teoksen yli kaiken tavanomaisen. Lopputulemaksi jää, että ne kicksit, joita sain Pinterin mainitsemisesta kertovat enemmän omasta kiinnostuksestani Pinteriä kohtaan kuin Gaigen tavasta ottaa hänet mukaan osaksi tarinaa.


Amity Gaige: Schroder (2013)
Alkuteos: Schroder
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Schildts & Söderström

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Suomessa Gaige ei taida olla kovin paljoa ollut esillä. Itse olen törmännyt hänen nimeensä erinäisillä nettisivustoilla.

      Poista
  2. Eric ei kyllä kolahtanut kertaakaan..en säälinyt häntä yhtään. Juoni oli kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas samaistuin jollakin tapaa niihin isiin, jotka huoltajuusoikeudenkäynnissä saavat niukat tapaamiset ja siinä mielessä tunsin sympatiaa myös Ericiä kohtaan. Olihan hän uhri itsekin, ennen muuta lapsuutensa uhri. Eniten harmitti tosiaan se, että tuota Pinter-osuutta ei teoksessa jalustettu enempää.

      Poista
  3. Kengurubensaa, hihih... Piti katsoa omasta blogista, mitä tästä ajattelin, ei siis kovin mieleenjäävä. Mutta hyvin viihdyttävä ja vetävä. Ja nopeasti unohtuva. Enkä tiennyt kirjan kannesta, kumpi oli kirjailija ja kumpi kirjan nimi. En siis osannut myöskään odottaa yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle alku ja loppu olivat vetäviä, mutta keskiosa takkusi ja oli todella vähällä, että en jättänyt Schroderia kesken. En itsekään osannut odottaa mitään ja aineksia tässä oli paljoonkin, mutta ne eivät vaan jalostuneet. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Oli pakko tulla tsekkaamaan tarkemmin tämä rompsku, kun mainitsit samantyyppisestä kaappausteemasta. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta, mutta huomaan ehkä vähän samaa kuin siinä juuri lukemassani Fullerin kirjassa: taustalta löytyvä "selitys" on törppö, jopa typerä (ainakin siinä lukemassani romaanissa: niin yksioikoinen ja mutkat suoraksi vedetty, että suututti!).

    En nyt ihan heti ole tätä kirjaa lukemassa, mutta eihän sitä tiedä jos joskus. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, että nämä kaksi teosta muistuttavat aika lailla toisiaan ja niistä vaikuttaisi olevan myös samantapaista "vikaa." Todella harmitti, että Schroderissa asiat eivät ns. jalostuneet, kun hyvää materiaalia oli tarjolla. Kiitos kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j