Haluaisin olla Heikki Harma, eikä liene vaikea arvata miksi. Oneiron nimittäin on niin hyvä, että sitä lukiessa meinaa pää haljeta. Se viiltää, häikäisee älyn loisteella, itkettää ja tekee todeksi maailman, jota ennen Oneironia ei ole ollut olemassa.
Vaan kerronpa tähän alkuun ensin pienen tarinan:
Olin lukenut Oneironia reilut 50 sivua, kun minulle tuli pakottava tarve nousta lukutuolistani ja astella kirjahyllylle. Tiesin ihan tarkkaan, mitä sieltä etsin ja yllätyksekseni etsimäni löytyikin varsin helposti. Otin kyseisen niteen käteeni ja luin: Nicole Brossard edustaa kokonaisvaltaista, lentävää, rämäpäistä ilman naista: hänen teksteissään naiset ovat paenneet patriarkaalisesta kontrollista omaan avaruuteensa.* Nämä Teija Enorannan sanat kuvaavat jotakin hyvin olennaista siitä, mitä koin lukiessani Oneironia. Minulle Lindstedtin kuvaamat naiset ovat juuri tällaisia paenneita naisia, jotka ovat irronneet siitä, mitä kutsutaan elämäksi, mutta eivät ole vielä saapuneet sinne, mitä kutsutaan (lopulliseksi) kuolemaksi. Teoksessa he luovat oman huoneensa liminaalitilan avaruuteen.
Oneiron on feministinen romaani, joka kertoo seitsemästä naisesta. Ei ole tietenkään sattumaa, että naisia on juuri seitsemän. Numerologiassa lukuun 7 liitetään mm. totuudenetsintä ja kyky nähdä pinnanalaisia merkityksiä. Myös kuolemansyntejä on seitsemän ja raamatussa mainitaan mm. seitsemän karitsaa, pasuunaa ja enkeliä. Lisäksi lukua seitsemän on pidetty "iankaikkisen täydellisyyden symbolina." (Lähde: wikipedia) Naisten määrä, seitsemän, korostaa Oneironissa naisten välisen kollektiivisuuden merkitystä prosessissa, jossa jokaisesta heistä tulee yhteisyyden kautta oman identiteettinsä todellinen haltija.
Lindstedtin romaania voisi kutsua ruumiin kirjoitukseksi, sillä naisen ruumis on tässä teoksessa keskeisessä roolissa. Schlomith on performanssitaiteilija, Polina suupaltti alkoholisti, Rosa Imaculada sydämensiirtopotilas, Nina odottaa kaksosia, afrikkalainen Maimuna tuo teokseen mukaan ei-eurooppalaisen naisen aseman, Ulrike on itävaltalainen teinityttö ja Wlbgis hollantilainen syöpää sairastava nainen. Vasta elämän ja kuoleman välisessä tilassa nämä naiset saavat äänen ja kuulijakunnan. Vasta kuoltuaan he tulevat olemassaoleviksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Vasta omassa liminaalisessa avaruudessaan, "toismaailmallisessa tyhjyydessä", he voivat olla naisia, joita he ovat.
Oneironissa naisen ruumis on paitsi kuoleva, myös loputtoman kykenevä, elastinen, joustava, vahva, nopea, sairaudelle häviävä, väkivallan kohde, raskaana, puutteellinen, tukadutettava. Kaiken kaikkiaan naisen ruumis on elämän kartta, nämä seitsemän naista kaupunkeja kartalla. Kaupunkeja, joiden historian viimeisestä kuvasta tulee uuden, naisten keskenään luoman kertomuksen, alkukuvia. Kuolema, joka yleisesti nähdään loppuna, muuttuu syntyhetkeksi, joka luo tilan jollekin sellaiselle, jolle elämässä ei ollut paikkaa.
Entäpäs jos onkin niin, Lindstedt tuntuu kysyvän, että elämän ja kuoleman välissä on erityinen tila, jossa elämää määrittävät säännöt ja lait lakkaavat olemassa ja ja jossa nainen voi olla olemassa subjektinaisena. Väli- tai liminaalitilassa ei ole aikaa, joten jos meidän aikakäsityksemme mukaan naisten välinen kohtaaminen kestäisi vaikkapa vain muutaman sekunnin, se on riittävästi, jotta kaikki tarpeellinen voidaan käydä läpi. Liminaalitila on neljäs ulottuvuus, jossa kohtaavat tietoinen ja tiedostamaton. Kaikki mitä ihminen voi tietää, annetaan hänelle tässä välitilassa, tämän ja tuonpuoleisen maailman välissä.**
Vertaisin tätä naisten yhdessä luomaa tilaa siihen hetkeen, joka on ajatuksen ja sen ylös kirjoittamisen välillä. Hetkeen, jossa merkitykset ovat täydempiä kuin ne voivat olla tekstiksi saatettuina. Jos olemme naisia tai naiseksi itsemme mieltäviä, tämä hetki on erityinen myös kielen kannalta, koska siellä naisen kieli on omaa ja läsnolon täyttämää. Oneironin kertoja luottaa kirjoittamiseen kuolemiseen välineenä luoda oma kieli, sanan oma merkitys ja sitä kautta naisen olemassaolon merkitys. Kirjoittamisen Kuolemisen kautta todellisuuteen aukeaa avautuma, tila ja avaruus, jossa naisen todellinen identiteetti voi toimia.*
Rakenteeltaan Oneironia voisi kutsua elämäntarinakokoelmaksi. Jokaisella naisella on oma valokeilahetkensä, jolloin hän antaa muille pääsylipun omaan historiaansa, jonka merkitysten kannalta muiden naisten läsnäolo muodostaa huoneen, jossa naisten elämäntarinat hengittävät.
Oneironissa Lindstedt ammentaa laajoista kulttuurisista laareista ja uudellenkirjoittaa meille tuttuja ilmiöitä. Tästä erinomainen esimerkki on teoksessa esiintyvä Niken mainoslause Just do it.
urheiluvetimiin puettu malli pomppii trampoliinilla räikeästi valaistussa studiossa, just do it, taustalla on vahva, yksivärinen mutta ehdottoman räikeä kangas, just do it, malli hyppii hyppii, hyppii, eikä hikoile milliäkään, do it, do it, do it, hän hyppii ja jää ikuisiksi ajoiksi ilmaan eikä vanhene enää pisaran vertaa.
Kyse ei ole pelkästään just do it -käsitteen mainosmaisen epärealistisuuden esiinottamisesta, vaan myös siitä, että romaanin seitsemän naisen kertomus kulminoituu juuri mainossloganin kaltaiseen just do it -tekemiseen kontekstin ollessa täysin toinen. Lindstedt luotaa tekijöitä, jotka estävät naisia olemasta naisia omilla ehdoillaan. Hän mm. kirjoittaa runon Pussy Riotin Tolonnikovalle ja osansa saavat niin äitiysnormit, Charcot'n hysteriakäsitykset kuin orgasmi- paino- ja horoskooppikeskeiset "kepeät hyvänmielenlehdetkin." Lindstedt käsittelee Emmanuel Swedenborgin filosofiaa ja perusteellisimman tutkimuksen kohteena on juutalaisuuden naiskuva ja sen naisille asettamat oikeanlaisen naiseuden ja naisruumiin vaatimukset, jotka työstyvät edelleen Shlomithin performansseissa.
Lindstedt ei missään vaiheessa nostata hevostaan mahlalaukkaan. Hän ei seksualisoi ruumista ja anna lukijan päätyä tiloihin, joiden vaarana on tuottaa tyhjää koruseksuaalista ajattelua ja kirjoitusta. Ruumis on tässä. Se ei ole kaunis tai ruma. Se on ruumis, johon käytettiin valtaa ja joka eli ja kuoli ja eli täysimmän elämänsä elämän ja kuoleman välisen parin sekunnin aikana. Se on riisuttu ruumis. Sitä ei kaunista mytologian kertomukset tai maalaa taiteilijan satupensseli. Se on lihaa, verta ja molekyylejä.
*
Shlomith. Aina Slomith. Slomith, jonka paras ystävä on nälkä. Shlomith, koska meidän aikamme rakastaa tarinoita naisista, jotka tekevät koko elämästään taidetta ja nälkiinnyttävät itsensä hengiltä. Mikäli olisikaan hienompi tausta juoda samppanjaa kuin osallistua tilaisuuteen, jossa nälkä-Shlomith tekee silmiemme edessä kuolemaa. Miten hyviä kuvia siitä saakaan Instagramiin ja Twitteriin. Shlomith, me rakastamme sinua. Sinä olet meidän väylämme siihen todelliseen, jota meidän yhä ahneemmiksi ja löysemmiksi käyvät aistimme kaipaavat, kun mikään ei enää riitä. Kun mikään ei enää ole tarpeeksi. Kun meidän suumme on jähmettynyt enemmän muotoiseen äänettömään huutoon.
Aina Shlomith. Isossa lakanassa moottoritien varrella luut törröttäen. Anna meille tänä päivänä meidän ikioma palamme Shlomithista.
Väärin meni ja siksi Wlbgis. Nainen, jonka kuolinsyy on tylsästi syöpä. Ei yhtään niin mediaseksikäs kuin Shlomith. Ei yhtään isoa lakanaa Wlbgisistä. Väärin riutunut Wlbgis sairaalan sängyssä, jossa hoitajat eivät malta olla tekemättä hänen kuolemastaan pilkkaa. Ja sinne Wlbgis jää, sillä Shlomithin luurangonlaiha ruumis työntää hänet pois tieltään, koska me annamme niin tapahtua ja koska me haluamme niin tapahtuvan. Siksi kysynkin Slohmithilta: miksi?
Miksi sinä riudutit itsesi? Ketä varten? Halusitko sinä saada meidät ymmärtämään, että elämme kulttuurissa, jolle todellisin nainen on langanlaiha? Että vaihtoehtoja on vain kaksi: olla näkymätön tai olla näkyvä anoreksian kautta? Uskoitko sinä voivasi kääntää naisen toiseuden vapaudeksi sillä kuoleman rajalla, jolla sinun oli istuttava pyörätuolissa, koska elimistösi ei enää kestänyt menettää yhtään energiaa? Kenen katseelle sinä itsesi laihdutit? Uskoitko sinä, että voisit vaikuttaa maailman ymmärrykseen?
Lindstedtin romaanilla on paljon huimia ansioita, mutta yksi kiinnostavimpia on se tapa, jolla hän kyseenalaistaa ajatuksen, että kuolema tekee meistä tasa-arvoisia. Ei tee. Me rakastamme sellaisia kuolemia, joita Shlomithin kuolema edustaa. Niistä me kirjoitamme. Ne me muistamme. Niihin me palaamme. Niiden kautta me elämme. Siksi Wlbgis ja koska Wlbgis, on viisi muuta naista jäämässä paitsioon. Siksi myös Rosa, joka uuden sydämen myötä sai myös sydämen entisen haltijan ajatukset. Espanjalaisuudessaan espanjalaisuuden halki ja poikki lävistyvä Rosa. Millään kielellä sydäntä tarkoittava sana ei ole niin kaunis kuin espanjaksi. El corazón.
Koska Rosa, siksi myös venäläinen alkoholisti Polina, joka rakastaa kirjoja, mutta on huono lukemaan niitä selvin päin. Siksi myös Nina, jonka kaksoset eivät koskaan syntyneet ja koska Nina, siksi myös Ulrike ja Ulriken tähden myös Maimuna Mimi Mbegue, "hiekalla pitkin pituuttaan, jalkapohjat aurinkoon avautuneina."
Oneironin mottona on Tolstoin esittämä kysymys: Missä minä olen, kun minua ei ole. Tämän kysymyksen läpi tarina kulkee ja tekee siitä omansa. Varustaa sen nimelllään ja kun kaupunkien valot sammuvat, taivaan tähdet loistavat kirkkaammin. Shlomith, Wlbgis, Rosa, Polina, Nina, Ulrike ja Maimuna luovat yhdessä performanssin, jolla ei ole alkua, eikä loppua. Performanssin, joka kiinnittyy graffitiksi taivaan seinään.
Se on.
Se ei.
Se sorauttaa ärrää.
Se on.
Laura Lindstedt: Oneiron
440 sivua
Kustantaja: Teos
*kursivoitu teksti Teija Enorannan artikkelista Satumainen subjekti. Nicole Brossardin integraali ilman nainen. Teoksessa Naissubjekti ja postmoderni, toim. Päivi Kosonen. Gaudeamus. 1996.
**kursivoitu teksti Kirsti Simonsuuren teoksesta Ihmiset ja Jumalat. Kirjayhtymä. 1994.
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta :)
VastaaPoistaOnko tämä kirja Finlandiavoittaja?
Mai, jos multa kysytään, niin on ja ihan heittämällä.
PoistaEilen Tampereen pääkirjastossa (tilaisuudessa jossa yliopisto-opiskelijat esittelivät ehdokkaat) noin satapäinen yleisö äänesti Oneironin ylivoimaiseksi F-voittajaksi!
VastaaPoistaKyllä yleisö tietää. :) Näin laadukasta suomalaista kirjallisuutta ei todellakaan tule vastaan joka päivä tai kuukausi tai edes vuosikaan.
PoistaOmppu, miten nyt tuntuu kuin olisin jättänyt lukematta jotian Pelon tasoista...Tulee huono olo, sillä en ole tajunnut tästä kirjasta mitään, en huomannut katalogeissa, joista osa tosin on sekavia nettisivuja, mutta kuitenkin. Ja sitten sun piti vielä mainita Charcot'n hysteriakäsitykset: Olethan lukenut Anne Delbéen kirjan Camille Claudel - Kuvanveistäjän tarina ja missä kaikissa kirjoissa noita Charcot'n menetelmiä sovelletaankaan.
VastaaPoistaYleisö tietää, niinhän kävi Ketun Kätilönkin kanssa, yleisö tiesi, mutta silloin raati ei. Onneksi Pelon vuonna osui valitsijaksi mies, joka... <3
Mutta Leena eihän tämä mihinkään katoa. Luet kun ehdit. Tässä teoksessa on kritiikkiä moneen suuntaan ja Charcot on siinä vain yksi palanen. Eniten on esillä naisen asema juutalaisuudessa (paljon juttua, josta en ollut edes tiennyt ennen Oneironia). Camille Claudel -kirjaa en ole lukenut.
PoistaTässä teoksessa riittää paljon tutkittavaa ja olen tästä liekeissä, mutta en osaa sanoa, onko tämä ns. sinun kirjasi. Hyvin feministinen tämä ainakin on. On myös paljon ruumiseen liittyvää juttua käsitelty tavalla, joka on äärimmäisen mielenkiintoista. Kyllä mun nyt pitää sanoa, että kurkista tätä ainakin sitten joskus. Kiitos Leena kommentista.
Omppu, vielä pahemmaksi menee, sillä yksi SUURI kiinnostuksen kohteeni on juutalaisuus. Ostin jopa kirjan Juutalainen kulttuuri ja se on kulunut käsissä! Tarkoitin ajalla ja menetykselllä sitä, että en ehdi tätä ennen blogien äänestystä lukea, Kalenteri on täynnä ja se mikä ei ole, on laatuaikaa perheelle ja ystäville: Hyvä ettei mieheni jo varaa tappaamisaikaa saadakseen seurustella kanssani..Kun hän oli työelämässä ja ulkomaanmatkoilla, annoin soittoajat, ettei blogityöni häiriinny ja sitä hän nyt jaksaa kaikille kertoa;).
PoistaOK, tiedän,e ttä sait trauman Maraisista, mutta luulin, että sun haavat paranivat Sadie Jones-salvalla. Ja etenkin Rhys-tehokuurilla: Kukaan muu kuin sinä ei olisi tajunnut, että Rhys on kuin minulle kirjoitettu! Pidän feministisistä kirjoista, mutta en pidä liian 'ufoista' eli kai se tarkoittaa, että jos on liian fantasiaa se ei ole mun juttu. Maaginen realismi taas on ihan toinen juttu ja siitähän on maailman ehkä paras esimerkki Laura Esquelin kirja Pöytiin ja vuoteisiin, josta tehty elokuva on minulle number one ja se on suomeksi Suklaata ihollani (Como aqua para chocolate). Kurkistan, mutta jos nyt otan sen kirjastosta, sen saa vain pikalainaan. Valittivat minulle siellä viimeksi, miten märrärahat tekvät sen, että vain usein yksi kappale hyvinkin suosittua kirjaa, joten nämä kohukirjat on sitten palautettava tosi pian. Taidan kysyä Katjaltakin, että onko tämä mun kirja vai ei....Hänhän löysi mulle Phillpsin ja varmaan muutakin, mitä en nyt muista.
(Aion pitää kunnon joululoman eli olla läsnä perheelle, joten...)
Ole hvyä <3
PS. Katja sanoi, että tämä ON mun kirjani eli nyt sitten...
PoistaPPS: Ja siis sun kirjoitus on ihan maaginen! <3
PoistaLeena, en nyt enää sitä Marais-hommelia muistele, vaan enempi on kysymys siitä, että onko noin ylipäänsä kovin mallikasta uskoa tietävänsä, mistä joku toinen saattaisi tykätä. Niinhän me usein tehdään, mutta pidän sitä jossain määrin ongelmallisena, vaikka toisaalta niinkin, että on mukavaa, jos joku sanoo, että "tämä on juuri sinulle." Ja jotta olisin tarpeeksi monimutkainen, niin saatan innostua varsin yllättävistä teoksista tai olla varsin yllättävää mieltä jostakin teoksesta, mistä monet muut on olleet jotain toista mieltä. Muistat varmaan Lena Anderson-keissiin. Siitähän pitivät melkein kaikki bloggarit ja se voitti myös August-palkinnon (siis Omavaltaista menettelyä) ja minusta taas se oli varsin boring ja sain siitä Ester-yliannostuksen.
PoistaTämän kirjan kohdalla puoltaa, että on sinun kirjasi, että tämä on feministinen, ihan selkeästi feministinen. Toisaalta sitten taas muistan, että et innostunut esim. Siskinin Neidonhiuksesta ja myös Oneiron on, sanotaanko nyt vaikka, että fragmentaarinen ja kokeellinen ja edellä mainittujen asioiden kohdalla tuli myös epäilys, että jos et sittenkään. Nyt kun selvisi tuo kiinnostuksesi juutalaisuuteen, niin vaaka kallistui taas sinuun päin + sitten vielä Katja.
Lukemiseen saattaa vaikuttaa (ainakin minulla) myös se, kuka jotain teosta on suositellut, joka ei minusta ole välttämättä hyvä asia, koska ns. pahimmillaan se saattaa johtaa siihen, että ainakin aluksi sitä teosta lukee sen suosittelijan suosittelunäkökulman kautta.
Kiitos paljon kehuista. Kieltämättä hyvin houkuttelevalta tuntuu ajatus, että pääsisin lukemaan, mitä kirjoitat Oneironista. Niin ja jännitän kamalasti huomista. Hector, nuoruusajan ihanteeni, ei saa pettää mua tai muuten järkytyn suuresti. Kyllä joskus pitää niinkin käydä, että paras voittaa.
Ei se ole yhtään mallikasta: Se on pelottavaa. Mutta selvästi tästä on nyt tullut ainakin Katjalla ja minulle vähän leikki, jossa kyllä metsäänkin on menty, mutta plussan puolella ollaan;) No se Andreson case oli siitä onneton,minusta, että se eka oli kuin erilainen mitä oli ennen lukenut. lähinnä tuli mieleen Satu Taskisen Täydellinen paisti, mutta sitten jo toka alkoi vesittyä. Juu, me voimme kaikki yllättää. Ja yllättyä. Minua yllättää eniten tänä vuonna se, että en tiedä kuka muu olisi lukenut kirjan Hyviä ihmisiä ja se vaan on niin hyvä, jos kirjan historiallinen aikakausi kiinnostaa.
PoistaSekin, mutta eniten vei juutalaisuus. Olen hyvin kiinnostunut historiasta ja nyt on niin, että aiheet alkavat valikoitua ja syvetä, juutalaisuus on ollut jo kaun mukana. Minusta tämä ei ollut niin kokeellinen kuin vaikka Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani. Tosin nyt Lindstedtin kirja selävsti nosti kotimaisen kirjallisuuden rimaa ja hyvä niin.
En minä kaikkien suositteluja ota vakavasti...Katjahan on vahvoilla siksi, että tunemmem livesti ja olemme kulkeneet tätä kirjabloggaajan polkua jo molemmat noin 7 vuotta. Ensimmäinen toinen kijrabloggaja lisäkseni, jonka tiesin aika alussa, oli Katja. Katjalla tuli tuo raamatulliset seitsemän vuotta jo täyteen, minulle helmikuussa ystävänpäivänä.
Sinä sait euforiasi! Minä sain sen, kun Riikka Pleon kirja voitti. Se on paitsi lahjakas kirja, myös sydänkirjani, sillä se kertoo venäläisen naisrunoiijan elämästä ja nyt Tsetajevan runoja suomennetaan jossakin...Siihen asti pitää elää, että ne näkee, vaikka tulisi se seitsemäs aalto! Itkihän edes hiukkasen? Minä kyynelehdin sataa kun kuuntelin Pelon puhetta...
Lindstedt on Finladiansa ansainnut ja Hectorilta minulla on monta muistobiisiä, jotka taas tuovat mieleeni...ensirakkauden.
<3
Olin töissä palkinnonjulistamishetkellä, niin peitin itkuni riemuun. Se on muille helpompaa vastaanottaa. Olin kyllä ihan pala kurkussa ja tärisin. Ja sitten tuli vielä se puhe, josta sitten tuli taas someen vaikka mitä älytöntä mielipidettä. Taas todentui, että naiskirjailijan ei sovi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Olen iloinen, että Lindstedt teki niin ja teki sen tyylikkäästi. Onhan jo nähty loputtomiin sitä, että palkintotilaisuudessa vain hymistellään.
PoistaHuomasin postauksesi tänään, mutta ehdin vaan kurkkia. Palaillaan.
Hienosta arviostasi jäin miettimään naisena olemista. Onko tosiaan niin, että tarinamme kuullaan vasta kuoleman jälkeisessä tilassa parin sekunnin ajan. Siinä on naisen hetki, vihdoinkin, toisten sisarten keskellä. Kiitos Lindstedtille sen hetken antamisesta!
VastaaPoistaOneironin jälkimaku on vahva ja yhä vahvistuva! Feministinen romaani, joka naurattaa, itkettää, tuntee ja kuuntelee.
Aika karua on, jos niin on. Tai siis itseasiassa tietysti ihan järkyttävän karua ja surullista. Olen tässä viime päivinä seurannut erinäisiä keskusteluja ja kirjoituksia ja kyllä tällä hetkellä on paljon feministi- ja naisvihaa ja tyyppejä, jotka katsovat oikeudekseen lähettää vaikka mitä vihapostia. Oletko seurannut ns. Anttila-tapausta? Kun Emma Nuorgam bloggasi asiasta hän sai osakseen täysin epäasiallista kommentointia tyylin "huora, suvavkkilehmä, pedofiili" jne. ja kysymys oli pelkästään siitä, että Nuorgam kyseenalaisti Anttilan mainonnan, jossa kerrottiin, että pienet tyttöset luontaisesti haluavat leikkiä nukeilla ja pojille sitten on omat poikamaiset lelut (näin nyt lyhyesti referoituna).
PoistaKaiken tämän vuoksi ja tietysti muutoinkin Oneiron on mitä tärkein teos. Kiitos kommentista.
Voi miten hieno kirjoitus upeasta kirjasta. Minustakin Lindstedt käsitteli kuoleman epätasa-arvoisuutta todella kiinnostavasti. Ja rakastin kirjan feminististä otetta. Ja ihan koko kirjaa, kaikessa ylitsepursuavuudessaan.
VastaaPoistaKiitos Liisa. Eikös ollut niin, että Lindstedt kirjoitti Oneironia 7 vuotta? Se näkyy, että on tehty ajalla ja maltilla. Vaikeita asioista käsitelty mitä kiinnostavimmin ja pitkästä aikaa oikeasti feministinen romaani. Ilahdutti myös, kun Anu Kaajan Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi HS:n esikoiskilpailussa. On meillä vaan hienoa kirjallisuutta ja toivottavasti pääsevät myös valloittamaan maailmaa. Oneironissa oli minusta erittäin hienoa myös se, että ruumista ei erityisesti seksualisoitu, kuten usein käy, kun puhutaan naisen ruumiista. Toivottavasti huomenna pääsee kippistelemään!
PoistaHuh, miten upea teksti, Omppu! Oneiron on romaani, joka on kaikki kehunsa ansainnut. Tekisi mieli sanoa, että ei vain vuoden, vaan vuosikymmenen paras kotimainen romaani (ja vuosikymmen on vasta puolivälissä, mutta mitäs pienistä). Tämä kirja ei jätä heti rauhaan ja voisin kuvitella, että luen tämän vielä joskus uudestaankin.
VastaaPoistaKiitos Katja. Kyllä vaan. Torvet soimaan ja törisemään. Minä en nyt uskalla kauheasti julistella, kun Hertan kanssa jo julistelin, mutta kyllä Oneiron on niin hieno, että harvoin tulee yhtä hienoa vastaan. Oneiron on juuri selllainen teos, että jos olisin kirjallisuudentutkija, niin kimppuun kävisin. Luulen myös, että luen myöhemmin uudestaan. Ei kaikkea mitenkään pysty tästä teoksesta löytämään ja vastaanottamaan yhdellä lukukerralla.
PoistaOneiron on ja virtaa. Vedit jalat alta. Hieno, niin hieno on tekstisi.
VastaaPoistaVirtaa, eikä pysähdy ja jatkaa virtaamistaan vielä senkin jälkeen, kun kannet on laitettu kiinni. Oneironissa on ihan harvinaislaatuisen hieno draivi. Kiitos kehuista.
PoistaPakkohan tämä on lukea. Oliko se niin, että kirjailijalta kului kahdeksan vuotta teoksen kirjoittamiseen? Aika rajusti on joutunut taustatyötä tekemään, jos ja kun romaani koostuu näin moninaisista aiheksista.
VastaaPoistaKyllä sanoisin, että tämä tosiaan on pakko lukea, ellei halua päästää sivu suun viime vuosien yhtä valovoimaisimmista suomalaisteoksista. Jossain kirjoitin, että Lindstedt kirjoitti Oneironia 7 vuotta, mutta kuten sanot niin siihen meni vielä vuoden kauemmin. Paljon on tässä kyllä pitänyt tosiaan taustatyötä tehdä. Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua.
PoistaKiitos! Autoit minua ymmärtämään paremmin Shlomithiä ja hänen rooliaan tarinassa. Oneiron kuuluu kategoriaan Tämän kirjan haluan lukea uudelleen.
VastaaPoistaKiitos Mervi. En tosiaan tiedä, miten Lindstedt on Shlomithin roolin tarkoittanut, mutta oma kokemukseni oli tämä. Kyllä tosiaan tämä pitää lukea uudestaan joskus myöhemmin, paljon meni varmasti ekalla kerralla ohi.
PoistaHei,
VastaaPoistaluin juuri Oneironin, ja nyt etsin siitä muiden lukukokemuksia, ihan pakko vain korjata yksi kohta arvostelustasi, eli Rosa Imaculada oli brasilialainen (jossa puhutaan portugalia) :)
T. Sanna
Jep. Näin on. Minun on pitänytkin korjata tuo kohta kirjoitukseeni, mutta toisaalta se ei ole keskeinen, joten olen antanut tekstin olla kuten se on. Hienoa, että on tarkkasilmäisiä lukijoita.
Poista"Miten hyviä kuvia siitä saakaan Instagramiin ja Twitteriin. Shlomith, me rakastamme sinua. Sinä olet meidän väylämme siihen todelliseen, jota meidän yhä ahneemmiksi ja löysemmiksi käyvät aistimme kaipaavat, kun mikään ei enää riitä. Kun mikään ei enää ole tarpeeksi. Kun meidän suumme on jähmettynyt enemmän muotoiseen äänettömään huutoon." - Tuo viimeinen lauseesi oli ihan melkein liikaa mulle :D. Tietenkään en ole tätä(kään) lukenut, koska ei ole aikaa ja kirjoja on kesken vino pino (aina jostain tupsahtaa uusi tuohon työpöydän pinoon (+ sinulta "saamani" lukupino... :o). Tänään sentään sain yhden runoantologuan loppuun :). Mutta Oneiron on tilauksessa. Hävettää taas, että näitä helmiä on liikaa odottamassa. Ps. Muistan Lindstetin puheen, olin aivan ihastuksissani ja jaoin sen faceen ja tietysti myös tuon Anttilan mainosjupakan, josta Nuorgam sai sovinistien haukut. Itse jaoin faceen hänestä puolustuspuheen. Kiitos. Terveisiä täältä arkistostasi :)
VastaaPoistaJännitin ihan kamalasti aikanaan, että saako Lindstedt Finlandian. Kun palkinnon kyseisenä vuonna vielä jakoi Hector (nuoruusaikojen suosikkini) niin en kerta kaikkiaan olisi kestänyt, jos Oneiron ei olisi voittanut. Onneksi voitti. Tosin on tässäkin kirjassa ongelmansa, kuten Koko Hubara on tuonut esiin, mutta on tämä ihan hemmetin hieno kirja joka tapauksessa. Erityisesti juuri Slomith henkilönä herätti niin paljon ajatuksia ajastamme ja sen ilmiöistä.
PoistaJuu, luin aikoinaan Hubaran kritiikin ja ymmärrän hyvin ("täysin" sanaa en uskalla käyttää, koska edustan tätä valkoista rotua...Vaikkakin toisaalta voisinkin itse tuntea ymmärtäväni täysin, niin etuoikeutettu kuin olenkin ihonvärini ja ei-vammaisuuteni vuoksi; paljon muita eroja en sitten löydäkään itse, johtuen lapsuuteni elinolosuhteista, mutta Hubaralla olisi varmasti tähänkin lisättävää). Muistan ja nyt tarkistinkin, ettei Lindstedt suostunut menemään mukaan radiohaastatteluun keskustelemaan ao. kulttuurisesta omimisesta. Lisäsin nyt vähän joka paikkaan tuon Hubaran artikkelin - ainakin itselleni muistutuksena. (Tämä valkoinen väri häikäisee välillä niin, että unohtaa tiettyjä tosiasioita :o )
VastaaPoista