Siirry pääsisältöön

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Tätä jokea olen ylittänyt risti selässäni päivästä viikosta toiseen lukiessani Graniittimiestä. Olen ollut Michel Tournierin Keijujen kuningas ja lannevaatteeni on likainen. Suoraan sanottuna paskainen ja nyt en puhu metaforin. Rannalle voisin nousta, jos luopuisin aatteistani. Vaan minä hullu ja toivoton, puren hampaillani idealismin reunaa. Lohkeaa hammas, tirskuu veri, vaan en luovuta sittenkään. Jatkan kulkuani liejuisessa vedessä tulematta perille. En voi saavuttaa vastarantaa, sillä siellä lakkaisin olemasta.

*
Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja luin siitä silloin monia kiittäviä postauksia. En tiedä, mitä odotin, mutta sain kumaraan painavan, suorastaan ahdistavan lukukokemuksen. Sen vuoksi kirjoitankin tästä teoksesta nopeasti ja postaan samoin tein. Haluan eroon niistä tuntemuksista, joita Graniittimies minussa synnytti.

Romaanin alussa Klara ja Ilja loikkaavat Venäjälle hiihtämällä. Ei tarvitse käydä umpihankeen, sillä latu on jo valmiina. Sitä pitkin hiihdettiin myös Katja Ketun Yöperhosessa. Tosin viittaussuhde on tietysti toisinpäin, koska Graniittimies on julkaistu vuotta ennen Yöperhosta. Nyt tuntuu siltä, että on tullut rampatuksi liikaa Venäjällä. Kävinhän siellä myöskin Hertta Kuusisen käsipuolessa ja kiertelin nyky-Venäjää Kalle Kniivilän seurassa. Viimeksi luin vielä Ljudmila Ulitskajan romaanin Medeia ja hänen lapsensa, jossa kirjailija tekee huiman kollaasin venäläisestä yhteiskunnasta. Niin että nyt ei yhtään enää tsajua, vaan kuppi mustaa mokkaa kiitos.

Graniittimiehessä unelmat kuolevat. Se suuri ihmeellinen idealistinen utopia tasa-arvoisesta yhteiskunnasta haudataan kerran jos toisenkin. Siihen petytään ja sitä pidetään yllä pettymyksestä huolimatta, koska muutakaan kiinnekohtaa ei ole. Rankimmin nämä hautajaiset kokee Klara, joka "murenee ihanteensa mukana."

Kähkösen romaani on taidokkaan antivoimaannuttava. Monisäkeistöinen tarina Eppujen murheellisten laulujen nuotilla veisatusta unelmien ja toiveiden maahanpanijaisista. Maasta ne unelmat nousivat. Turhaan. Sinne niiden on palattava ja siellä pysyttävä. Sieltä niitä ei tule kenenkään herättää. Haudalta siirrytään suoraan seurakuntatalolle, jossa juodaan halkeilleesta kahvikupista karvasta kalkkia.

1920- ja 1930-luvuilla suomalaiset lähtivät itänaapuriin pääasiassa taloudellisista ja poliittisista syistä. Osa lähti pakoon Lapuan liikkeen vainoa, osa rakentamaan maanpäällistä paratiisia. Kaiken kaikkiaan loikkareiden määräksi on arvioitu noin 15000. Todellisuus murskasi useimpien toiveet ja noin puolet loikanneista kuoli Stalinin vainoissa. 

Venäjälle lähtö merkitsi siteiden hylkäämistä kotimaahan ja sukulaisiin. Oli otettava uudet nimet ja katkottava yhteydet läheisiin, menneisyys oli leikattava itsestä irti. Kähkösen romaanissa vallankumouksellisuus osoittautuu pettymykseksi. Erityisesti naisten asema vallankumoustoiminnassa on heikko. Dogma on kolmihaarainen: järki, päättäväisyys ja kollektiivisuus. Kaiken muun jo hylätyn lisäksi on hylättävä omat tunteet ja inhimillisyyskin, oltava kovaa kuin graniitti. "Suru ei kuulunut kumouksellisen elämän tuntoihin." Paljon puhuvaa on, että vaatteisiin ei ole kangasta, mutta banderolleihin kyllä.

Klara tekee omaa vallankumoustaan katulasten parissa,  jota Kähkönen kuvaa kiihkottoman ansiokkaasti. Lapset asuvat kellareissa ja milloin missäkin loukoissa isompien pitäessä pienemmistä huolta. Näille lapsille tulevaisuus on vain sana ilman merkitystä, elämä nälän ja tautien täyttämää. Klara tekee heidän eteensä paljon. Löytää katulapsista toiminnalleen tarkoituksen. Pidemmän päälle sekään ei riitä. Loikkarin osaksi jää rimpuilla erilaisten yhteiskunnallisten voimien verkostoissa ja esimerkiksi Ilja "ratkaisee" tilanteen liittymällä kommunistiseen puolueeseen.

Graniittimiehessä keskeinen asema on Thomas Moren teoksella Utopia, jota en itse ole lukenut, mutta josta olen lukenut useinkin. Tätä teosta lukee sairasvuoteella makaavalle Klaralle suomalainen Tom, joka myöhemmin muuttaa nimensä muotoon Thomas Mehr tai Mehrov ja liittyy näin nimensäkin kautta morelaiseen utopiaan. Vaikka uusi nimi onkin enemmän, on se utopian toteutumisen tasolla surkean vähän. Kerrassaan riittämättömästi. Utopialle pidetään Graniittimiehessä omat hautajaisensa sillä samalla hautausmaalla (joskin toisista syistä) kuin jossa vierailin Alexandra Salmelan Antisankarin kanssa. Kyseessä on kolkko kirkkomaa, itseasiassa ei pyhä paikka ollenkaan. Joku syrjäinen kolkka, jossa haisee pahalle ja jossa tuuli jää soittelemaan niin elävien kuin kuolleidenkin luita. 

Kähkösen romaanin ansioita tai sen taidokkuutta ei käy kieltäminen. Omalla kohdallani tämä teos aiheutti melkeinpä fyysistä pahoinvointia ja maailman muuttumista näköalattomaksi. Tämän vuoksi luinkin Graniittimiestä hyvin pienissä pätkissä ja mieluiten muuhun aikaan päivästä kuin ennen nukkumaanmenoa. Graniittimiehessä ihmiset ovat lilliputteja ja koneiston rattaat väsymättömiä ja ihmisen kevyesti murskaavia. Kun elämä on eletty, siitä tulee tarina, jota kerrotaan eteenpäin.



Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)
334 sivua
Kustantaja: Otava



Kommentit

  1. Väkevä kirja vei sinua väkevästi. Minun on oikeastaan vaikea löytää sanoja. Sanat ovat sinun: tarina, jota kerrotaan eteenpäin. Näitä tarinoita täytyy kertoa, jottei syntyisi koneistoja, jotka jauhavat lilliputteja tai jotta llilliputeille jäisi tarinoita jatarinoista voimaa. Toivon sinulle kahvihetkiä, suussasulavan pehmeitä mokkatuokioita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos näistä tarinoista vielä otettaisiin opiksi, niin sepä olisi hienoa. Tällä hetkellä ei oikein siltä tunnu, vaan koneisto jos toinenkin on vauhdissa. Kyllä vaan nyt kahvit pistän tulille! Kiitos Tuija.

      Poista
  2. Graniittimies on minustakin varsin masentava ja raskas romaani, mutta silti niin hieno ja taidokas. Ymmärrän hyvin, ettei sinun tehnyt mieli lukea sitä ennen nukkumaanmenoa.

    Pitäisi kokeilla sitä Kähkösen Kuopio-sarjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosiana lukenut aikanaan useampia postauksia Graniittimiehestä, mutta unohtanut kokonaan, jos sitä muutkin ovat raskaaksi maininneet. Nyt kun luin sinun mielipiteesi, niin se ainakin kertoo siitä, että en ole ainoa, jolle tämä oli, kuten sanot, aika masentava romaani. Olen aiemmin lukenut Kähköseltä Lakanasiivet ja siitä ei ole jäänyt näin ahdistavaa mielikuvaa. Kiitos Laura.

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Raskasta, painavaa, murskaavaa - kuitenkin hienosti kerrottu tarina. Kiitos vilhelmiina viuhiina! Erityisen mukavaa aina nähdä uusia ihmisiä täällä blogissa!

      Poista
  4. Jolain tasolla olen nyt onnellinen etten sittenkään lukenut Graniittimiestä. 'Kamelin' selkä olisi voinut katketa, sillä olen lukenut niin monta toiseen mailmansotaan ja sitä kautta Neuvostoliittoon sijottuvaa kirjaa. Rajansa kaikella. Ahdistuin hiukan jo Yöperhosesta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedätkös Leena, että ostin itselleni joululahjaksi Aleksijevitsin Tsernobyl-kirjan. Nyt en oikein tiedä, uskallanko sitä alkaa lukea. Ehkä pitää nyt ensin vähän toipua. Yöperhonen ei minulle ollut niin ahdistava, koska siinä loppupuoli oli aikamoista toimintakohellusta, joka vei mennessään aiemmin luetun herättämiä tuntemuksia.

      Tämä on jostain syystä ollut minulle erityisen paljon venäläisten/Venäjään liittyvien kirjojen vuosi. Nyt vaihdan maata ainakin hetkeksi. Kiitos!

      Poista
  5. Tekstisi ei millään tavoin hälventänyt minun varsin voimakkaita ennakkoluuloja. Omanihan ovat. En usko, että tarvitsen yhtään enempää sodasta kertovaa kirjaa elämääni. Voin pahoin tänä vuonna luettujen kanssa, että ensi vuonna keskeytän heti, jos huomaan olevani rintamalla. Yksi karmeimpia oli Näkemiin taivaassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla jäi tuo Näkemiin taivaassa kesken. Luin jotain 50 sivua ja olin ihan pudonnut kelkasta ja en tuntenut siihen mitään vetoa. Paljon sitä on kyllä kehuttu. Ehkä tässä nyt on sekin, kun eletään yhteiskunnallisesti ja maailmanpoliittisesti aika synkkiä aikoja ja ulkonakin on enimmäkseen pimeää, niin tulee tarve löytää myös valoa ja lämpöä. Kiitos Ulla!

      Poista
  6. Tämä oli mielestäni melankolinen kertomus siitä miten omat unelmat särkyvät. Hieman yllätyin kun kirja muuttui katulasten auttamiseksi kesken kaiken, mutta kaiken kaikkiaan hieno historiallinen ajankuvaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo unelmien särkyminen oli kyllä raastavaa. Itseasiassa pidin tuosta katulapsiosuudesta, vaikka sekin aihe oli raskas, mutta se oli kuitenkin asiaa, josta on vähemmän puhuttu ja kirjoitettu. Joitakin vuosia sitten katsoin dokumentin Pietarin katulapsista, jotka asuivat viemäreissä ja noiden lasten kasvot pyörivät lukiessa mielessä. Kiitos Mai!

      Poista
  7. No huh miten upea kirjoitus taas! Huh huh!

    Tunnistan hyvin tuon ahdistavuuden ja Graniittimiehen kumaraan painavan vaikutuksen. Muistan tunteneeni vuosi sitten samoin, ja silti Kähkösen kielen ja kerronnan taidokkuus puristi sydäntä omalla hyvällä tavallaan. Graniittimies on kirja, jonka haluan säilyttää hyllyssäni, vaikken uskokaan koskaan pystyväni lukemaan sitä uudelleen. Se kertoo kirjasta paljon.

    Tuo on ihan totta, että tämänkaltaisia kirjoja tämänkaltaisilla teemoilla ei jaksa montaa pienen ajan sisällä, happi loppuu. Ota nyt kuppi mokkaa ja jokin mielialaa kohottava romaani ja hengitä syvään. Uskon, että tuntuu hyvältä. <3

    Ihania hetkiä alkavaan jouluviikkoosi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsos vaan kuomaseni, tuntemuksesi ovat olleet samaa sarjaa. Minä työnsin Graniittimiehen kirjahyllyyn piiloon. En nyt halua edes nähdä sitä vähään aikaan. Mietin, että lahjoittaisin sen eteen päin. Ymmärrän kyllä tuonkin, että haluat säilyttää sen, vaikka et uudelleen lukisikaan. Onhan se hieno teos, on on. Niin kovin toivoton vaan. Minä tosiaan rupean kahvinkeittoon nyt tässä välillä ja vaihdan maata. Kiitos Sara ja hyvää jouluviikkoa!

      Poista
  8. Ei tämä unelmille juuri tuulta anna, ihminen kaatuu maailman alle. Mutta Kähkönen kirjoittaa niin hienosti, että en voi olla hänen tekstistään mykistymättä. Ja aina kun Kähkösen nimi tulee vastaan, tekee mieli palata Kuopio-sarjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en tosiaan muuta ole Kähköseltä tämän lisäksi lukenut kuin Lakanasiivet, joten en osaa kauheasti nyt hänen teoksistaan mitään sanoa. Päätin, että annan Graniittimiehen eteenpäin, en halua sitä painamaan edes hyllyyni. On se tietenkin hieno, mutta nyt on pakko saada vähän keveyttä tai ainakin toisenlaista raskautta välillä. Kiitos Katja!

      Poista
  9. Kiitos mielenkiinoisesta postauksesta ja keskustelusta!
    En oikein tiedä, mitä lukijaparka voi muuta kuin ahdistua voimakkaasti Graniittimiestä lukiessaan, ja tavalla tai toisella sitä ahdistusta kyllä joutuu säätelemään kirjaa lukiessaan. Minä koin ahdistavimmaksi sen totalitaarisen ja väkivaltaisen valtiokoneiston kuvauksen; silloinkin, kun kirja ei suoraan sitä kommentoinut, se ikään kuin lepäsi massiivisena kaiken päällä ja teki asunnoista ja kaupungista kylmän, kostean ja harmaan ja ihmisistä heikkoja, sairaita ja epäluotettavia opportunisteja. Klaaran integriteetti jää harvinaiseksi kirjan maailmassa.

    Graniittimiestä lukiessani mielessäni oli Antti Tuurin Ikitie,joka kuvaa itärajalle kyyditetyn päähenkilön vaiheita samassa vaiheessa Neuvostoliittoa kuin Graniittimieskin. Se oli ehkä piirun verran vähemmän ahdistava, kiitos Tuurin toteavan ja vähemmän runollisen tyylin, mutta puolueen diktatuurin ja paranoidisten ja kaikkialle leviävien puhdistusten laajuus nousee siinäkin keskiöön. Ehkä Ikitien teki helpommaksi lukea myös se, että siinä keskushenkilön ympärillä oli enemmän ihmisiä, joihin hän vielä saattoi luottaa.

    Ymmärrän halusi antaa Graniittimies muiden luettavaksi, enhän itsekään haluaisi sitä ainakaan vielä kokea uudelleen. Tunnistan myös Saran kokemuksen - minulla on Ang Leen Brokeback Mountain -dvd hyllyssä kunnioituksesta hienoa elokuvaa kohtaan, mutta vieläkään en pystyisi katsomaan sitä uudelleen, niin vahvana väkivallan uhkan siinä koen.

    Suosittelen arjen mikrohistoriasta kiinnostuneille Sirpa Kähkösen koko Kuopio-sarjaa. Sen kuluessa SK:n kirjailijuus kehittyy ja ihmisten kuvaus rikastuu hienosti. SK:n mielenkiintoinen haastattelu on myös kuultavissa Areenassa Kuusi kuvaa -ohjelman sarjassa.

    Minna-Kaisa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi pitkäksi venynyt kommentti! Posottelin menemään enkä huomannut, että karsimista järkevään mittaan olisi kaivattu.
      Minna-Kaisa

      Poista
    2. Mitä ihmettä anteeksi? Ei sellaista olekaan kuin liian pitkä kommentti, vaan päinvastoin ja suurkiitos kun avasit lisää omaa kokemustasi Graniittimiehen kanssa. Tosi kuvaasti todettu tuo, että se koneisto ikään kuin lepää kaiken yllä ja päällä silloinkin, kun siitä ei suoraan puhuta. Tämä muuten on varmaan yksi tärkeimpiä syitä, miksi Graniittimies on niin ahdistava. Väkivallan uhka on kaikkialla, mutta siitä ei tavallaan saa oikein selvää ja se tuntuu vielä kamalammalta, kun vihollinen on sekä konkreettinen että näkymätön samaan aikaan. On tietysti hyvin taitavaa rakentaa tarina tähän tapaan.

      Onpa muuten aika sattuma, että mainitsit tuon Brokeback Mountainin. Kävin sen aikanaan leffassa katsomassa, mutta vaikutukset tuli viiveellä vasta kun pääsin kotiin. Silloin tuli itku ja parku. En myöskään ole uskaltanut katsoa sitä uudestaan. Toinen elokuva, joka on vaikuttanut minulla aiva hurjasti on Trierin Dancer in the Dark. Sitä en ikinä koskaan halua nähdä uudestaan. Sitä katsoessa kyllä itki leffassa kaikki muutkin ja itse en edes pystynyt mihinkään sivistyneeseen kyynelöintiin, vaan se oli enempi semmosta räkäitkua. Ihan järkyttävän surullinen elokuva.

      Kiitos myös tuosta Areena-vinkistä. Hyvää joulunaikaa!

      Poista
  10. Voi kauheeta, uskaltaiskohan tahan edes tarttua? Ehka myohemmin, kun on elama taas vahan konkreettisemmalla pohjalla. Nyt nimittain on uskottava unelmien siipien kantoon :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voipi tuota aina jättää sikseen,jos siltä tuntuu. Mulle tämä oli kyllä raskaampaa sorttia, mutta kylläkin hieno teos kaikesta huolimatta. Ehkä osasyynä on myös se, että on tullut liiaksikin marinoitua Venäjä-jutuissa. Unelmia tämä kyllä katkoo, joten ehkä tosiaan on parempi, että luet jossain toisessa elämäntilanteessa. Hyvää vuodenvaihdetta!

      Poista
  11. Löysitkö Graniittimiehen? Minä etsin häntä, mutten löytänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelin, että graniittimiehellä viitataan Mehroviin. Kirjassa oli se kohta, josta kävi ilmi, että Mehrov luki Klaran kirjoituksia. Se olikin jännä kohta, jotenkin erillinen huomio, johon ei myöhemmin enää palattu. Valitettavasti olen antanut Graniittimiehen jo pois, niin en nyt pääse tarkastamaan, miten tuo asia sanatarkasti oli ilmaistu. Toisaalta sitten itse järjestelmä taisi olla täynnään graniittimiehiä. Kiitos paljon kommentista.

      Poista
    2. Graniittimiehiä olivat minusta ne rakennusten kannatinpatsaat. Eikö siinä lapsille tehdyssä kertomuksessa seikkaillut myös graniittimies?

      Toki mahdollisesti muutkin taakankantajat symbolisessa mielessä.

      Moniselitteisyys on ansio.

      Minulle Graniittimies kolahti parin lukukerran jälkeen ja silloin liikutuin. Tuuli

      Poista
    3. Mulle tulee graniittimiehistä ensimmäisenä mieleen Helsingin rautatieaseman kivimiehet. :D
      Nyt en kyllä valitettavasti enää muista yksityiskohtaisesti, miten tuo graniittimiesasia tässä kirjassa oli. Kuten mainitset niin hyvin symbolinen ilmaus joka tapauksessa. Koin tämän kirjan varsin ahdistavaksi ja tosiaan jopa niin, että annoin oman kappaleeni lukemisen jälkeen nopeasti eteenpäin.

      Poista
  12. Olen lukenut vain Graniittimiehen ja ihmettelin kirjailijan ihannoivaa suhdetta kommunisteihin. On kuitenkin kyseessä ideologia, jonka kannattajat pyrkivät tekemään Suomesta neuvostovaltion. Ihmeen myönteisesti sellaiseen suhtaudutaan edelleen, vaikka tiedetään jo, mitä tapahtui. Entä jos joku kirjoittaisi ihannoivan teossarjan natsisuvustaan? Eikö se olisi kuvottavaa? Miksi ei sitten nämä kommunismia ihannoivat kirjat? On tietenkin vaikeaa myöntää, että omat sukulaiset olivat valinneet väärin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervehdys,

      En osaa ottaa kantaa siihen, missä määrin Sirpa Kähkönen ihannoi kommunisteja, sillä en tiedä ko. asiasta. Tässä Graniittimiehessä kyllä enemmänkin romutetaan se, että ihmiset lähtivät hyvin idealistisesti ja naiivisti etsimään kommunistista onnen maata, mutta sinä ilmeisestikin tulkitset toisin.

      Kyllä, ihannoiva kuvaus natsisuvusta olisi kuvottava, jos siinä nimenomaan ihannoitaisiin natsiaatetta.

      Poista
  13. En pysty lukemaan Kähkösen kirjoja. Hän on älykäs ja oppinut, kirjoittaaa taitavasti, mutta on moraalisesti ja henkisesti epärehellinen kirjailija. Hän ei pysty myöntämään, että hänen rakastamansa sukulaiset rakensivat valheelle, ja sitä valhetta hän vie eteenpäin. Kommunismi näyttää olevan huume, josta ei pääse eroon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä