Siirry pääsisältöön

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Kun sain Helka-Maria Kinnusen runokokoelman käsiini jäin tuijottamaan sen kantta pitkäksi aikaa. Kuten vasemmalla puolella olevasta kuvasta näkyy, kannessa on nainen, jonka kasvoja aika murentaa. Kansi tuntuu hirvittävän, suorastaan hypnoottisen intiimiltä ja ennen kuin olen lukenut yhtäkään Kinnusen runoa, huomaan miettiväni, että uskallanko kurkistaa kannessa olevan naisen elämään. Ajatuksissani kiertää saksalainen näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Heiner Müller. Kannen nainen on Müllerin huonetta ja sukua.  

Minä olen pamfletti on kokoelman nimenä huutomerkki, mielenosoitus ja peräänantamattomuus. Se nostaa lukijan odotuksen tilaa. Pakottaa suoristamaan selän ja kääntämään kasvot vastatuuleen. Tulkaa pisarat, tulkaa hiutaleet, minä en tästä väisty.

Runoilijan läsnäolo teoksessa on vahva. Monien runojen kohdalla kuvittelen hänen olevan kesämökillä. Hänellä on kumisaappaat silloinkin, kun ei sada. Hänellä on tapana kuljeskella pitkässä heinikossa. Hänen kuljeskellessaan runot tekeytyvät.

'Minä olen pamflettia' lukiessani kuulen suomalaisen runouden kaikuja. Eeva Kilpi kuiskuttelee. Se, että ne ovat kaikuja on hyvä. Kaiut juurruttavat osaksi runoperhettä. Ne eivät kuitenkaan toista ennen kuultua, vaan lujittavat Kinnusen runojen identiteettiä. Se on oikein hyvä. 

Kinnusen runoilija ottaa lukijan käsikynkkään ja kuljettaa läpi vanhenemisen, yksinäisyyden, luopumisen, periksiantamattomuuden ja kuoleman. Matka on hyvin ruumiillinen. Runot tulevat liki. Osaksi ihoa ja hengitystä. Näin siitä huolimatta, että kokoelmaa vaivaa paikoin epätasaisuus, rytminen epävakaus ja liiallinen avaaminen.

Kokoelma jakaantuu kuuteen osaan, joista läheisimmiksi koin neljäsivuisen proosarunoelman nimeltä Hän ajattelee sekä osan III, joka kantaa nimeä Kolme kuollutta naista. Hän ajattelee -runossa minua kiinnostaa Kinnusen tapa ohjailla kieltä. Minulla on odotus runon etenemisestä, mutta runo vaihtaa äkkiarvaamatta suuntaa. Kieli leikkii ja kutsuu, härnää. Runo ei suostu tulemaan lukijaa vastaan, koska sen on kuljettava sinne, minne sen täytyy kulkea. Ihmisen sietäisi ottavan oppia runosta, jonka on kuljettava läpi niiden äänien, jotka etsivät siitä paikkaansa ja kysyvät: Mikä on?

Hän ajatteli tässä se nyt on. Lukittu kaappi, rikottu peili. Hän ajatteli nainen, mitä se on, mikä on, elämä ilman runoa, ilman leijailevaa kesäilmaa. Tässä se on. Yö saaressa ja pimeä radio.
[...]
Kuljetettu melun väreilyyn ruumis, ajattelee erottamatta mikä on mitä ei kuule kuulee erottelematta luulee pään kohinaksi.

Erityisesti Hän ajattelee -runon haluaisin kuulla lausuttuna. Kokeilin itsekseni lukea sitä ääneen ja siinä yhteydessä paljastui, miten monia tulkinnan mahdollisuuksia tähän runoon sisältyy.

*
Lukiessani runoja minulla on tapana kirjoitella muistiin niiden herättämiä tuntemuksia. Kinnusen kokoelmassa ylivoimaisesti eniten muistiinpanoja synnytti Kolme kuollutta naista, joka kysyy muun muassa, miksi ihmisestä vasta kuoltuaan tulee merkityksellinen. Miten me aina päätämme, että nyt kyllä kerromme rakastavamme häntä jo hänen eläessään ja miten niin ei kuitenkaan tapahdu. Ja miten päätämme saman asian uudestaan ja miten lopputulos on taaskin sama. Miten me jonain päivänä olemme hän.

Kolme kuollutta naista sisältää myös kokoelman lempirunoni (s. 29). Lainaus runon keskeltä:

On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä.

Miten se onkaan niin, että voimien hiipuminen on niin ennustettavaa, että se tulee joka kerta täytenä yllätyksenä kuin Suomen talvi autoilijoille. Kenen valinta on olla puhumatta? Onko se valinta ollenkaan? Miten puhuminen on turhaa joko siksi, että se on liian vaikeaa tai siksi, että siihen ei ole mitään syytä tai siksi, että näytteleminen kuuluu vanhuuteen. Anteeksi, pitäisi sanoa ikinuori ja tuntea syyllisyyttä siitä, että ei osaa edes vanhenemista. Tämänkin asian minä taas unohdin.

Myöhemmin runoilija tarjoaa kepeänpainavan lohdun unohtelijoille. "unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta".

Kirjoitan googlehakuun: minä. Saan tietää: Minä on persoonapronomini, joka viittaa kyseisen sanan sanovaan henkilöön. Kun minun minäni viittaa minuun, miten sinun minäsi voi viitata sinuun?

Kinnusen runot herättävät paljon innostusta. Niillä on ihmistä laajentava vaikutus. Pidän hänen tavastaan luoda tunnetiloja. Liikkua rekistereillä, joilla erilaiset äänet tulevat yllättävällä tavalla yhteen. Pidän runojen suunnanmuutoksista, Kinnusen sanoihin kätketystä dramaturgiasta ja siitä painavasta, jota ei voi ohittaa. Vaikka sattuu, pidän myös siitä kivusta, jonka Kinnusen runot nostavat esiin. Sen kivun runoilija minulle jättää, sillä kivulla tekee minusta enemmän ihmistä.


Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti (2015)
78 sivua
Kustantaja: Noxboox

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.


Helka-Maria Kinnunen (s. 1959) on näyttelijä, käsikirjoittaja, teatteripedagogi ja teatteritaiteen tohtori. Tällä hetkellä hän toimii Kajaanin kaupunginteatterin johtajana.



Kommentit

  1. Minä en ole runojen lukija, yleensä. Tästä kirjasta olen kuullut, hassu nimi jäi mieleen. En kiinnostunut silloin. Nyt näen kansikuvan eka kertaa. Se on jotenkin kumman kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Serentis olen niin samaa mieltä. Kansikuva on suorastaan häiritsevän hypnoottinen ja se virittää lukijan oivaan mielentilaan runojen lukemiseksi. Noh, olen hieman kansikuvafriikki. :)

      Minä kyllä tästä Kinnusen kokoelmasta innostuin runoista kovastikin. Kiitos kommentistasi. :)

      Poista
  2. Ihana Omppu: "Kaiut juurruttavat osaksi runoperhettä." Perhettä, jossa jokainen on kuitenkin se oma erityinen itse, omanlaisensa ja siksi hyvä. Kiitos, saanhan ottaa lauseesi mukaani ja vaalia sitä iltojeni hämärissä hetkissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vaan, ota kiinni: helli ja purista. :) :) :)

      Oli mukava kirjoittaa runoista ja se olikin ihan ensimmäinen kerta, kun toin runoja blogiin. Yleensä vaan lueskelen runoja itsekseni. Kova kynnys runoista kirjoittaa. Kiitos!

      Poista
  3. Omppu, minä olen runojen lukija joka päivä, mutta en saanut tästä mitään blogiini. Ei niin ettenkö olisi pitänyt, mutta olen huono puhumaan runosta, siitä tunnetilasta, minkä ne minussa aikaansaavat. Tämä tuli varmaan nyt jotenkin väärään vuodenaikaan. Olen just nousemassa väsymsysyndroomasta ja kun luin tätä, kaikki osui kuin liian kipeästi. Nyt nautin Upiqinonina ja luen kirjoja, jotka vievät minua lujaa kohti kevättä ja uusia seikkailuja. Jää nähtäväksi, tuleeko Kinnunen blogiiini...

    Muutama viikko sitten löysin clipin äitini ikäisistä naisista, jota olivat 'georgeous' ja parasta ennen päivämääräni siirtyi kahdellakymmenellä vuodella. Siinä roikun nyt kiinni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään osaa runoista sanoa mitään. Kirjoitin vaan ajatuksia, joita tuli mieleen. Luin tämän, usko tai älä, nuorten messuilla hirveässä metelissä ja hälinässä (olin siellä eräistä syistä) ja jotenkin se ympäristön täydellinen epäsopivuus tämän kokoelman kanssa muodosti todella kiinnostavan kontrastin. Kun katselin niitä nuoria ihmisiä ja luin Kinnusen runoja, niin se oli mahtava cocktail.

      Heh, mä löysin instasta 96-vuotiaan joogaopettajan. Way to go! Hyvää viikonloppua!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän