sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Avioliiton rauniosavua - Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota


Hyvät naiset ja herrat ja variaatiot edellisistä,

Ebba Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussodan pitäisi olla tämän kevään kirjallinen puheenaihe.

Marssii näyttämölle rakkaus, joka kestää ja kärsii kaiken, kunnes ei enää kestä ja kärsi. Silloin on edessä strindbergiläinen kuolemantanssi, jonka askeleet muodostuvat sanoista, joiden tarkoitus on loukata rakkaussuhteen toista osapuolta mahdollisimman paljon. Iskeä hänet kanveesiin ja nostaa jalka hänen rintansa päälle voiton merkiksi.

Ebba Witt-Brattström on tunnettu ruotsalainen feministi, kulttuuripersoona ja kirjallisuudentutkija, joka nykyisin toimii pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Helsingin yliopistossa. Vuosisadan rakkaussota, joka nimensä ja sisältönsä kautta viittaa suoraan Märta Tikkasen teokseen Vuosisadan rakkaustarina (klik) on fiktiivinen dialogin muotoon kirjoitettu runoelma pitkän avioliiton ajautumisesta lopulliseen kriisiin. Fiktiivisyys tosin on kevyt verho, joka ei peitä sitä, että kyse on Witt-Brattströmin ja kirjailija Horace Engdahlin avioliitosta ja -erosta. Engdahl on kertonut oman versionsa tapahtumista kirjassaan Den sista grisen.

Ostin Witt-Brattströmin kirjan heti sen ilmestyttyä, koska Witt-Brattström teki minuun opiskeluaikanani suuren vaikutuksen. Muistan vieläkin, miten hän valkoiseen pukeutuneena astuu sisään Helsingin yliopiston Porthanian kuudennen kerroksen luentosaliin ja miten ajattelen: wau mikä nainen! Witt-Brattström kertoi tuolloin Edith Södergran -tutkimuksestaan ja minä muutuin sieneksi, joka imi hänen viisauttaan. Halusin isona tulla Ebbaksi.

Edellisen huomioon ottaen on aika kummallista, että en kuitenkaan lukenut Witt-Brattströmin kirjaa aikaisemmin. Blogihistoriani todistusaineisto kertoo, että kirjan lukeminen kuului kyllä jo vuoden 2016 kesälukusuunnitelmiini (klik), mutta taas kerran kävi niin kuten niin usein käy.

*

Witt-Brattströmin kirjassa eron narratiivia ei täytä "eroamme ystävinä" -söpöily, vaan siinä pusketaan sarvet terotettuina taisteluun toista osapuolta vastaan. Jos kuka on koskaan kokenut riitaisan eron mitä suurimmalla todennäköisyydellä löytää tästä kirjasta repliikkejä, joita itsekin on tullut käyttäneeksi. Itse panin Vuosisadan rakkaussodasta merkille mm. seuraavan lauseen, joka on omastakin suustani päässyt: "Vaikka olisit viimeinen ihminen maailmassa en ikinä koskisi sinuun."

Vuosisadan rakkaussota tekee yksityisestä yleistä. Se näyttää eroa tekevät puolisot säälimättömän kaunistelemattomassa valossa. Se kuvaa tilannetta, jossa rakastetusta vapautuminen ja irtipäästäminen vaikuttaa mahdolliselta vain kuoleman kautta, sillä huolimatta siitä, mihin tilanteeseen nainen ja mies ovat ajautuneet ja miten paljon vihaa ja halveksuntaa heidän välillään onkin, on pohjalla/ihohuokosissa/sydämen seinissä yhä edelleen sidos nimeltä rakkaus, joka ei tunnu väkivallattomin keinoin suostuvan katkeamaan.

Hyvä tahto ei riitä. Mikään ei riitä. Mikää ei ole tarpeeksi tai on jollakin tavoin yli, ali tai muutoin ylitsepääsemättömän kohtuutonta.

Vuosisadan rakkaussodasta syntyy vaikutelma, että se olisi litteroitu suoraan eroa tekevän miehen ja naisen puheista. Kirjan lukeminen on vähän (välillä paljonkin) ällöttävää, koska sen intiimiys tulee niin lähelle, että olo tuntuu epämukavan tirkistelevältä. Sitä saattaisi kuvitella, että sivistyneet ihmiset pystyisivät parempaan, mutta päinvastoin he tuntuvat olevan ihan erityisen lahjakkaita toistensa solvaamisessa. Kirjassa on monia viittauksia kirjallisuuteen ja nämä viittaukset pudottelevat tarinaan omia jääpuikkojaan,  joiden kumpikin tarinan osapuolista toivoisi osuvan toisen arimpaan paikkaan.

Nainen sanoi: 
Voisitko edes
lakata kulkemasta kotona alasti
paksuine mahoinesi.

Mies työstää tilannetta korottamalla itsensä luomakunnan ylivertaiseksi ja itseoikeutetuksi hallitsijaksi. Hän pukeutuu oman egonsa lämmittävään huopaan ja ampuu sen reunan alta myrkkynuolia kohti naista. Hän haluaa kieltää naisen olevan nainen ollenkaan, sillä todellinen nainen on vain se, joka aina ja kaikessa ajattelee miehensä parasta, toimii tämän asettamilla ehdoilla ja sopeutuu loputtomiin. Yleisemmällä tasolla mies julistaa olevansa kulttuuria, kun taas todellisen naisen hän liittää osaksi luontoa.

Mies sanoi:
Nainen on miehen alamainen.
Niin on aina ollut.
Ja niin tulee aina olemaan.

Vuosisadan rakkaussodan nainen ei kuitenkaan suostu leikkimään luontoa miehen kulttuurille. Hän on ottanut haltuunsa julkista tilaa. Hän on saanut mainetta ja tunnustusta. Hän on miehelle uhka. Mies taas kokee, että rakkaus ei ole mahdollista ilman että hän joutuisi kutistamaan itsensä. Astumaan miehisistä korkeuksistaan naisen alhaisemmalle tasolle. Hän ei halua naista, joka pärjää ilman häntä.

Ongelmat ja pettymykset kiertyvät toisen osapuolen syyksi. Miehen kokema aggressio purkautuu väkivallaksi ja brutaaliksi kaltoinkohteluksi. Nainen ei enää syty miehestä. Kun nainen ei halua seksiä miehen kanssa, miehen loukattu ylpeys kääntyy vihaksi naista kohtaan.

Mies sanoi:
Paskapuhetta.
Jos sanotaan
että olet saanut pari tusinaa läimäystä korvalle
ja muutaman potkun
niin sekin on jo liioittelua.

En minä ole pahoinpidellyt sinua.

Nainen sanoi:
Kävit minuun käsiksi
iskit kylpyhuoneen lattialle
työnsit kaksi sormea sisälleni koska
mnä muka olin provosoinut sinua.

Surkea runkkari.

Witt-Brattström kuvaa myös suvannon hetkiä. Hullun toivon hetkiä. Ehkä sittenkin. Juuri nyt se tuntuu mahdolliselta. Niin haurasta. Jäätä, joka ei kanna. Uusi pudotus. Uusi pettymys. Rauniosavua.

Naisen ja miehen dialogi on hyytävää, koska se väistämättä nostaa esiin kysymyksen siitä, onko mitään rakkautta koskaan voinut ollakaan. Onko rakkaus ollut pelkkää kuvitelmaa? Ja vielä, onko rakkaus mahdollista vain niin kauan, kun toista ei perinpohjin tunne, jolloin voi pitää yllä hänestä luomaansa puutteellista ja usein valheellista kuvaa?

Vuosisadan rakkaussota on yltiörehellisen makuinen kuvaus pitkän avioliiton ajautumisesta umpikujaan. Siinä kumpikin osapuoli pääsee ääneen, eikä heillä ole toisistaan juurikaan hyvää sanottavaa. He taistelevat kuin leijonat, eikä voittajia ole.


Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota (2017)
173 sivua
Suomentanut Jaana Nikula
Kustantaja: INTO

Århundradets kärlekskrig (2016)
Kustantaja: Norstedts


Helmet-lukuhaaste kohta 13 Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa


12 kommenttia:

  1. Minulle tuli paha mieli tätä lukiessa, niin paljon vihaa... Ruattalaisessa tittelissä myös selvä viitatus Märta Tikkasen kirjaan.
    http://hannelesbibliotek.blogspot.se/2016/03/arhundradets-karlekskrig-av-ebba-witt.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekä ruotsin- että suomenkielisessä on alkulehdellä maininta:

      Hommage à Märta Tikkanen & August Strindberg.

      Poista
    2. niin, molemmilla näillä suuruksilla (Tikkanen & Strindberg) omaa kirjoittelua rakkaudesta, mielenkiintoista.

      Poista
    3. Tässä on vielä sekin puoli, että on kiinnostavaa, että Tikkanen suomalaisena (toki suomenruotsalaisena) on päässyt EWB:llä tähän samaan seuraan. Ostin joskus Strindbergin kirjan Giftas. Pitäisikin kaivaa se esiin.

      Poista
  2. ruattalaises lehdes sekä Tikkanen että Witt-Brattström kertoneet rakkaudesta:
    http://hannelesbibliotek.blogspot.se/2018/02/hat-karlek-olikhet.html

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa enemmän minun kirjalta kuin Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (joka taitaa jäädä lukematta). Mieluummin kunnon sota ja ero kuin loputon roikkuminen mukarakkauden nimissä, vaikka kysymys on kenties ihan jostain muusta kuin rakkaudesta. No, olen huono sanomaan tietenkin, kun en ole Tikkasta lukenut. Tämän voisin. Ihanat, taistelevat naiset, jotka eivät "suostu leikkimään luontoa miehen kulttuurille" :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä kovasti lukemaan Vuosisadan rakkaustarinan ja sitten myös tämän Vuosisadan rakkaussadan. Yhdessä ne ovat aikamoinen paketti ja jos sama aihepiiriä haluaa lukea vielä lisää niin ainahan on sitten Strindberg. :D

      Poista
    2. Kyllä kai mun sitten täytyy :D. Strindbergiä olen kyllä nuorena lukenut, mutta kai sekin täytyy ottaa uusiksi :).

      Poista
    3. :D
      Olen lukenut Strindbergiltä vaan näytelmiä, mutta kiinnostaisi lukea Naimakauppoja (Giftas). Luulen kyllä, että tulisin siitä tosi vihaiseksi ja kiroaisin Strindbergin, mutta se on niin oleellinen teos, että harmittaa, kun en ole sitä lukenut

      Poista