Kun haluan lukea hyvää, feminististä ja vetävää kirjallisuutta niin Katarina Wennstam on luottovalintani. Olen häneltä aiemmin lukenut muistaakseni neljä kirjaa ja tämän nyt lukemani Varjot asetan kultakorokkeelle mitä tulee hänen teostensa pageturner-ominaisuuksiin, sillä Varjot vie mukanaan ihan heti alusta alkaen.
Jysäyttävämmin kuin moni muu Wennstam käyttää dekkarigenreä hyväksi tarttuakseen yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Varjoissa ollaan tilanteessa, jossa naiset ovat saaneet tarpeekseen siitä, että naisia kohtaan tehtyä väkivaltaa ei oteta vakavasti ja että naisrauhaa rikkoneet saavat naurettavan pieniä tuomioita. Viimeinen pisara on tullut vastaan ja neljä naista on päättänyt antaa miehille takaisin Hammurabin lain mukaisesti. Jos naista on lyöty mahaan nyrkillä, he lyövät tekijää mahaan nyrkillä. Jos naiselta on viilletty kasvot veitsellä, he viiltävät tekijän kasvot veitsellä. Viesti on selvä. Mitä miehet ovat naisille tehneet, saman kostajanaiset tekevät heille.
Wennstam kuvaa kylmäävästi tilannetta, jossa miehet joutuvat pelkäämään ja heille annetaan seuraanvalaisia ohjeita:
Kotiin ei pidä päästää ketä tahansa ja on myös oltava hyvin varovainen, kun liikkuu julkisilla paikoilla. Ravintolasta ei kannata viedä kotiin naisia, joita ei tunne hyvin. Jos tuntuu siltä, että joku seuraa, kannattaa etsiytyä väkijoukkoon. Ei niin sanoakseni pidä olla yksin. Ei ehkä esimerkiksi mennä töistä kotiin yksin. Ei pidä ottaa liian suuria riskejä.
Varjot on itsenäinen jatko-osa Wennstamin romaaneille Petturi (klik) ja Kivisydän. Mitä tulee teoksen henkilöihin ovat he tuttuja Wennstamin aiemmista romaaneista. Mukana ovat mm. niin puolustusasianajaja Shiri Sundin kuin rikostarkastaja Charlotta Lugn. Varjoissa oikeuslaitoksen arvovalta joutuu koetukselle, kun yhä useammat ruotsalaiset ilmaisevat turhautumisensa siihen, että naisiin kohdistuvan väkivallan annetaan jatkua. Kostajanaisia sympatisoiva, tuhansia ihmisiä yhteen keräävä mielenosoitus on vahva ja ja vakava osoitus siitä, että ihmiset ovat saaneet tarpeekseen tilanteesta, jossa yhteiskunta ei puutu tarpeeksi jykevin keinoin naisia kohtaan suunnattuun väkivaltaan.
Varjojen kriittistä pistävyyttä lisää se, että se, mitä tässä romaanissa tapahtuu voisi hyvin tapahtua myös oikeassa elämässä. Se voisi tapahtua Ruotsissa ja koska se voisi tapahtua Ruotsissa, se voisi tapahtua myös Suomessa.
Sarjakuvateoksessa Vihan ja inhon internet (klik) Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen nostavat esiin kysymyksen siitä, pitäisikö naissukupuolen olla laissa erikseen mainittu suojeltava ryhmä. Saman kysymyksen ottaa Wennstam esiin Varjoissa. Pitäisikö lainsäädäntöä muuttaa? Olisiko naissukupuoli lisättävä erityiseksi ryhmäksi viharikospykälään, joka ennestään kattaa etnisyyden, kansallisuuden, uskonnon ja seksuaalisen suuntaumisen. Tämä herättää inhottavasti hiertävän ajatuksen siitä, että yhteiskunta ja sen nykyinen lainsäädäntö ovat kyvyttömiä suojelemaan naisia yhtä vahvasti kuin mitä ne suojelevat miehen koskemattomuutta. Vielä epämukavampi on ajatus, että eikö naisia halutakaan suojella? Jos miehet olisivat siinä tilanteessa kuin naiset puututtaisiinko asiaan järeämmin ottein? Vastausta edelliseen kysymykseen ei ole vaikea arvata.
Varjoissa näkemys naisten ja miesten välisestä ymmärryksestä on pessimistinen. Hieman häiritsevänä koin Wennstamin tavan käsitellä sukupuolia ikään kuin täysin erillisinä ryhminä, mutta suurta yleisöä ajatellen tämä käsittelytapa lienee perusteltu. Myös se pelko, jota naiset joutuvat kokemaan pitää sukupuolieroa yllä.
Mies ei tiedä perimmäisestä pelosta, joka on jokaisen naisen osa elämässä, pelosta joka syötetään jo äidinmaidossa ja jota naiset huolella välittävät eteenpäin sukupolvi sukupolvelta. Ole varovainen. Älä uhmaa kohtaloa. Älä lähde tuntemattomien miesten kotiin. Älä ota riskejä.
Varjot on tiukka yhteiskunnallinen puheenvuoro, sen naiset sukua Anja Kaurasen Pelon maantieteen (1995) naisille. Se on varoitus siitä, että varjot voivat kyllästyä olemaan varjoja ja siitä, mitä sen jälkeen voi tapahtua.
Katarina Wennstam: Varjot (2017)
442 sivua
Ruotsinkielinen alkuteos: Skuggorna
Suomentanut: Laila Järvinen
Kustantaja: Otava
Heti tuli Pelon maantiede mieleen kuvauksestasi. Jos miettii, että se kuohutti 90-luvulla, niin huomaa, että pieniä ovat askeleet naisten tasa-arvon tiellä. Onko mikään muuttunut? Muistelen, että Kaurasta syytettiin mm. tutkimuksen plagioinnista ja itse kirjan aihe lytättiin vihapuhetyylillä. Naiset kyllä löysivät kirjan ja se nousi lähes kulttikirjaksi opiskelijapiireissä. Edelleen se olisi ajankohtainen, sillä edelleen nainen joutuu pelkäämään - minäkin opetan tyttärilleni pelon maantiedettä. Katkeaako tämä ketju koskaan?
VastaaPoistaWennstamin kirja kuulostaa kiinnostavalta, meni ehdottomasti lukulistalle.
Tässä on tosiaan yhtymäkohtia Pelon maantieteeseen, mutta Wennstam menee vielä pari askelta pidemmälle, kun kirjassa ihmiset alkavat menettää uskonsa oikeuslaitoksen toimintaan. Silloin ei olla kaukana anarkiasta. Ja sitten tosiaan, kun tämä sijoittuu Tukholmaan ja skenaario on varsin mahdollinen ja mitä Ruotsissa ensin, sitä hetken päästä Suomessa ....
Poista