Siirry pääsisältöön

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi?

Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys, mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge, mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista.

Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen sairaala, jonka ikkunasta näkyy Chrysler Building. Kyseisen sairaalan sängyssä makaa Lucy Barton, joka potee outoa tautia, josta lääkäritkään eivät oikein ota selvää.

Lucy Bartonin potilashuoneesta mennään välillä hänen menneisyyteensä ja välillä taas päästään näkemään, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa. Nimeni on Lucy Barton on äiti-tytär -kirjallisuutta, mutta ei toki rajoitu pelkästään tähän teemaan. Joka tapauksessa Lucyn yllätykseksi hänen äitinsä, jota hän ei ole tavannut vuosiin ja joka koskaan aiemmin ei ole matkustanut lentokoneella tekee sen nyt ja tulee katsomaan tytärtään sairaalaan. Seuraa keskusteluja ja muisteluja, ja vähä vähältä paljastuu, että Lucyn lapsuudessa on paljon möykkyjä, joista yksi on kaikkia muita isompi.

Nimeni on Lucy Barton on sitä laatua teos, joita useimmat lukijat rakastavat. Sen täyteläisessä otteessa on Alice Munrolle tyypillistä kattavuutta ja tarkkuutta. Lucyn ja äidin välinen suhde paljastuu vaikeaksi ja sisältää monia, paikoin varsin julmiakin, kipukohtia. Stroutin romaanissa asiat eivät saa lopullista selitystään, vaan tämä teos on pitkälti elämän itsensä kaltainen. Asioita tapahtuu, eikä sitä mikä on mennyt rikki voi välttämättä koskaan korjata. Ajan peite laskeutuu muistojen ja kokemusten päälle, mutta siellä ne ovat. Edelleen.

Nimeni on Lucy Barton osoittaa, että kaikkia tyttäriä ei ole tarkoitettu niiden äitien lapsiksi, joille he syntyivät ja kaikkia naisia ei ole tarkoitettu äideiksi ollenkaan. Miten toisin Lucyn elämä olisi mennytkään, jos hänen äitinsä oli ollut joku muu. Ja mikä pahinta, elämässä ei ole mahdollisuutta uusintaottohin, vaan kaikki pitäisi osata jo ensimmäisellä kerralla. Tämän Lucy Bartonin tytär pani merkille jo hyvin nuorena:

"Mami, kun sinä kirjoitat romaania, sinä kirjoitat sen moneen kertaan, mutta kun elät jonkun kanssa kaksikymmentä vuotta, se on romaani, etkä sinä voi kirjoittaa sitä uudestaan kenenkään toisen kanssa!" (kursivointin Stroutin)

Tyttären ja äidin välisen keskustelun tarkastelu saattaisi jäädä klaustrofobiseksi - varsinkin, kun tapahtumapaikkana on sairaalahuoneen kaltainen suljettu ympäristö. Lukijan onneksi Strout ilmaannuttaa kertomaansa eri aikatasojen kautta ja ottaa mukaan myös Lucyn kirjoittamiseen liittyviä asioita.

Lucy Barton kertoo hyväksymisestä ja anteeksiannosta - niiden mahdollisuudesta ja samanaikaisesta mahdottomuudesta. Aikuinen Lucy pyrkii korjaamaan lapsena kokemaansa, josta koskettavin esimerkki on hänen tunteensa häntä hoitavaa lääkäriä kohtaan, josta muodostuu hänelle turvallisen ja luotettavan isän kaltainen hahmo.

Ikään kuin sivulauseessa ja himmeämmällä tekstityypillä läpi tämän ohuen romaanin nousee esiin asioita, joiden hintalapussa on niin korkea summa, että yksi elämä ei riitä sellaisten summien maksamiseksi. Siitä, mikä on ollut Lucylle kaikkien traumaattisinta ei puhuta suorin sanoin kertaakaan. Vaikutelma on samantapainen kuin äänen käydessä sitä hiljaisemmaksi ja sanojen vihjailevimmiksi mitä tärkeämmästä asiasta puhutaan ja siksi tämä romaani vaatiikin lukijalta herpaantumatonta keskittymistä.

Lucy Bartonin teesiksi nousee ajatus siitä, että kukaan meistä ei voi tietää, millaista muiden elämä on.   Ihminen on tuomittu perimmäiseen yksinäisyyteen ja se, mitä hän muista ihmisistä ja heidän elämästään ja itsestään maailman osana miettii on luonteeltaan "enimmäkseen arvuuttelua."

Romaanin loppua kohti kerronta käy yhä fragmentaarisemmaksi ikään kuin korostaen sitä, että kun Lucy saa haltuunsa oman tarinansa ja voi todeta ääneen, että hänen nimensä on Lucy Barton ei hänen elämänsä enää näyttäydy lineaarisena viivana, vaan palasten kokoelmana. Jotkut niistä sopivat yhteen. Joidenkin reunat taas irvistelevät rumasti.



Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (2018)
163 sivua
Englanninkielinen alkuteos: My name is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi (Keltainen kirjasto)


Kommentit

  1. Ah, miksi olen kuvitellut, että tämä on jokin 600-sivuinen tiiliskivikirja? Olen siis mielestäni tästä nyt useampaan otteeseen lukenut ja nostanut sen luettavien listallekin, silleen varovasti, koska olen olettanut että tämä on vähän liikaa sellainen "tästä sitten kuuluu myös pitää" -kirja, mutta omat mielikuvathan nyt aivan romuttuivat kun tämä meneekin lähes pienoisromaanimittoihin. Hmm. Ehkä täytyy vain tehdä suunnitelmista totta ja kokeilla tätä itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiliskivestä tämä tosiaan on kaukana. Tuota "tästä kuuluu pitää" -korttia olen itsekin pitänyt kädessäni postausta kirjoittaessani. Sen tähden en halunnut edes tuoda mielipidettäni esiin tai paremminkin, koska en oikein tiedä, mitä tästä edes loppujen lopuksi ajattelin.

      Tämä on hirveän hieno, mutta ehkä jopa - jos niin nyt voi sanoa - liiankin hieno ja täydellinen. Ja kun kirjoitin edellisen lauseen niin sekin tuntui väärältä. Vitsit haluaisin kuulla, mitä sinä tästä sanoisit.

      Poista
  2. Oletko lukenut sen jo vuosia sitten ilmestyneen enemmän tiiliskiven Pikkukaupungin tyttö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole. Lucy Barton oli ensimmäinen Stroutilta lukemani kirja. Ensimmäisen kerran törmäsin hänen nimeensä kirjailijana, kun kävin vuosia sitten läpi Orange/Baileys/Women's prize for fiction -kilpailun ehdokaslistoja. Strout oli ns. lyhytlistalla vuonna 2000 romaanilla Amy and Isabelle - mahtaneeko olla juuri sama teos kuin tuo Pikkukaupungin tyttö?

      Poista
  3. Pitkästä aikaa kurkkasin tänne, kun muistin että olit kirjoittanut täsät kirjasta. Eilen itse sen aloitin ja tänään hotkaisin loput. sillä paikka paikoin olin ihan lumoutunut, Mutta suljettuani kirjan jäi jotenkin kumman tyhjä olo. Kirjan päähenkilö oli niin kovin kiltti ja nöyrä. Emme todellakaan tiedä paljoakaan tai juurikaan toisten elämästä tai ainakaan siitä miten kukin on elämänsä kokenut, miksi kukin valitsee niin kuin valitee jne., mutta ei mitä tahansa tarvitse antaa anteeksi. Aivan kuin ihmiset tässä kirjasa olisivat tahdottomia, voimattomia, typeriä jne. Vain jotkut Lucyt repäisevät itsensä irti… No, juuri tällä hetkellä olen vähän suu ja silmät pyöreänä enkä oikein osaa sanoa tämän järkevämpää. On meillä tulevana lukupiirikirjana ja olin aivan varma, että tämän ostan itselleni luettuani sen. Enää en olekaan niin varma. (Hyvä, rakas kirja on hyllyssä kuin matkatoveri, jonka kanssa voi aloittaa keskustelun koska tahansa kun se on siinä lähellä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kurkkasit. Nimeni on Lucy Barton on ollut tosi suosittu kirja, mutta itse en siitä niin täysin innostunut. Teemat, joita tässä tulee esiin (esim. tuo, että emme tiedä toisten elämästä) ei ole tuoreimmasta päästä, joskin toki tärkeitä juttuja.

      Jokin jäi mua tässä häiritsemään. Ehkä jollakin tapaa liiankin täydelliseksi ja rakastettavaksi rakennettu romaani.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä