Mesmeröinnin juhlaa - Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin Kadotus joutui kovaan seuraan, kun juuri sitä ennen oli lukenut Domenico Starnonen romaanin Trick. Se oli sen verran tiukka paikka, että siitä harva kirja ja kirjailija olisi kunnialla selvinnyt, mutta Krohn on kaukana kenestä tahansa. Jos nyt sanotaan niin kuin asia on, niin voidaan sanoa, että Leena Krohn on yksi kaikkein valovoimaisimmista suomalaisista nykykirjailijoista ja tätä hänen asemaansa Kadotus sen kun vahvistaa.

Jokaisen wanna-be-kirjailijan pitäisi lukea Krohnia. Starnonen kohdalla kirjoitin sanojen takana olevasta materiaalista, joka saa sanat värähtämään ja henkimään elämää. Harva osaa kirjoittaa niin, mutta Krohn osaa ja erityisesti Kadotuksen 10 ensimmäistä sivua on tästä aivan loistava esimerkki. Kaksi sanaa: avain ja bonsai-puu sisällyttävät itseensä niin paljon, että ne ovat juurikin kuin seinälle teoksen alussa ripustettuja aseita, joista tietää, että ennen pitkää ne tullaan laukaisemaan, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa tarkoita, että ase otettaisiin konkreettisesti käteen ja annettaisiin palaa. Avain ja bonsai-puu kannattaa kuitenkin pitää lukiessa mielessä, sillä ne ovat kartta Kadotuksen maailmaan.

Herrasnaissääntönä pidetään, että kirjoista blogattaessa ei paljasteta juonta. Kadotuksen kohdalla sen sijaan on syytä pidättäytyä paljastamasta rakennetta, sillä se on siinä määrin kiehtova, että en halua viedä keneltäkään iloa siitä hetkestä, kun rakenne käy ilmi. Sen verran voin toki kertoa, että rakenne on nerokas, mutta ei ollenkaan monimutkainen. Rakennekammoisten ei siis kannata olla huolissaan.

Saatan muistaa väärin, mutta muistan niin, että Krohnia lukiessani lähes joka kerta pohdin rajoja ja rajojen alatyyppejä. Niin tälläkin kertaa. Mutantit ja hybridit, toiseksi muuttuminen ja se katoava piste, jossa tämä muuttuminen tapahtuu. Piste, jota ei voi osoittaa, joka on aina joko vielä edessä tai jo takana. Huomaamaton liukuminen toiseksi. Kammottava siirtymä, jonka tapahtumista ei voi estää.

Kadotuksen ulkokaarelle Krohn luo tarinan kertojasta ja hänen ystävästään, jonka kuoleman jälkeen maailma ei enää ole sama. Kertoja totetaa ystävän muuttuneen ajan myötä vainoharhaiseksi, mutta lukijana en malta olla ajattelematta, että väite ystävän vainoharhaisuudesta on kenties todiste kertojan vainoharhaisuudesta.

Kadotuksen kiintopiste on löytötavaratoimisto, jossa teoksen päähenkilö on töissä. Toisaalta taas romaanin tapahtumat paikantuvat kaupungissa vietettävään taiteiden yöhön, joka muuttaa kaupungin puiston (itse ajattelin lukiessani jostakin syystä Ruttopuistoa) tainomaiseksi paikaksi, jossa törmää mitä kummallisemmin pukeutuneisiin ihmisiin tai ihmisiä ja eläimiä muistuttaviin tyyppeihin. Modernin goottihenkisessä puistossa esitetään näytelmiä ja performansseja sekä pidetään puheita. Tosi ja kuviteltu kietoutuvat moninaisin tavoin yhteen ja kyseenalaistavat toinen toisensa. Romaanin maailma muistuttaa tilannetta, jossa sirkus on tullut kaupunkiin ja mesmeröinyt sen haltuunsa.

En todellakaan halua kertoa Kadotuksesta mitään yksityiskohtaisempaa, sillä parasta on, että tämä teos kohtaa lukijansa kuin nukkuvan kasvoille heitetty märkä harsokangas, joka saa hänet hereille henkeä haukkoen, katapulttaamaan itsensä istuvaan asentoon ja tuntemaan, miten ajan hammas löytyy hänen omasta suustaan.

Kadotus kasvaa kriittiseksi lauluksi ylenmääräistä kuluttamista vastaan ja kysyy, mihin menevät esineet, jotka on hukattu ja joita kukaan ei enää kaipaa? Se on täynnä vieraita ja pelottavia tajunnan takaisia hahmoja, joiden kohtaamista romaanin henkilöt eivät voi välttää. Se on todellisuudeksi käännetty uni ja kauhukuva, joka lähestyy vääjäämättä. Käyttämänsä välineistön Krohn hallitsee silmänkääntäjän tarkkuudella ja onnistuu taas kerran vetelemään langoista, jotka liikuttavat marionettia, jota olemme tottuneet sanalla ihminen kutsumaan.


Leena Krohn: Kadotus (2018)
159 sivua
Kustantaja: Teos