Siirry pääsisältöön

Dekkari yhteiskunnan peilinä - Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Kati Hiekkapellon Suojattomat on juuri sen tyyppinen dekkari, josta tykkään, koska siinä dekkarijuoni on pelkästään välttämätön paha ja etualalle nousevat ihan muut asiat.

Minun on jo pitkään ollut aikomuksena lukea Hiekkapeltoa ja pelastinkin taannoin kirjaston poistomyynnistä hänen teoksensa Tumma.

Hiekkapellon dekkareissa pääosassa on entisessä Jugoslaviassa syntynyt ja 10-vuotiaana Suomeen muuttanut Anna Fekete. Halusin kuitenkin aloittaa Hiekkapellon esikoisteoksesta, joten otin kuunteluun Suojattomat.

Huomasit varmaan edellisessä lauseessa olevan virheen. Minä tosin tajusin sen vasta Suojattomia kuunnellessani. Nimittäin sen, että Suojattomat ei ole Anna Fekete -sarjan ensimmäinen, vaan toinen osa. Se ensimmäinen on Kolibri.

Tykkään "sarjakirjallisuutta" lukiessani aloittaa alusta, koska on kiinnostavaa seurata, miten päähenkilö sarjan myötä kehittyy. Anna Feketen matkaan oli kuitenkin helppo hypätä myös Suojattomien myötä.

*

Vanha mies löytyy tieltä kuolleena ja poliisitutkimukset käynnistyvät. Lukijalle tarjotaan heti syöttiä sen suhteen kuka voisi olla syyllinen, mutta niin yksinkertaisia asiat eivät todellakaan ole. Suojattomissa astuu kuvaan teoksen nimen mukaisesti monia muualta Suomeen tulleita, joista osa on myös paperittomia eli juurikin suojattomia. On myös erityisen piristävää ellei suorastaan tietoinen veto Hiekkapellolta, että tässä romaanissa ei tanssita nuoren kauniin tytön ruumiin ympärillä.

Teos tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman poliisilaitoksen rasismiin, joka henkilöityy keski-ikäiseen Eskoon, joka ei sanojaan säästele kuvatessaan pakolaisia ja uussuomalaisia. Mukana on myös huumeita ja erityisesti Subutexiä. Rikollisjengit - Enkelit ja Kobrat - pyrkivät saamaan hallintaansa nimettömäksi jäävän pohjois-suomalaisen kaupungin alamaailman.

Suojattomat sai minut pohtimaan, miksi juuri dekkarissa yhteiskuntakuvaus ja -kritiikki toimivat usein niin hyvin.  Jollakin tapaa dekkarigenre tuntuu tukevan yhteiskunnallisten epäkohtien esiinnostamista todenmakuisella tavalla. Mietin, voisiko tässä sopivuudessa olla kyse siitä, että rikos rikkoo aina yhteiskunnan enemmistön hyväksymiä normeja ja on tästä johtuen jo lähtökohtaisesti naimisissa yhteiskunnan arvojen kanssa. Jos Suojattomista poistaisi dekkarijuonen ei se toimisi kovinkaan hyvin pelkästään yhteiskuntakritiikkinä. Hiekkapellon tapa punoa yhteen jännitystä ja yhteiskunnan marginaalissa olevien ihmisten elämää synnyttää kuitenkin rehellisen oloisen kuvan siitä, miltä elämä tuntuu ilman yhteiskunnan tarjoamia suojaverkkoja.

Maahanmuuttajien ääni pääsee teoksessa esiin ilman filttereitä ja lukija saa nähdä ja kokea, miltä suomalainen yhteiskunta näyttää heidän näkökulmastaan käsin. Astetta tiukemmin temaattinen ruuvi puristuu Anna Feketen kautta, koska hän on sekä täysin suomalainen, että kuitenkin myös Suomeen muualta muuttanut. Hänestä tuleekin teoksessa ikään kuin tulkki eri maailmoiden välillä.

Hiekkapelto vie lukijan maailmaan, jota hallitsevat huumeet, pelko ja taistelu oikeudesta olla olemassa. Se, mitä lukija tässä romaanissa kohtaa ei usein ole kaunista, mutta sitäkin todellisempaa. Suojattomat on hieno lisä yhteiskunnallisen dekkarin genreen ja Hiekkapelto saikin siitä Suomen dekkariseura ry:n myöntämän Vuoden johtolanka -palkinnon.



Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Lukija: Elina Latva
Otavan äänikirja


Kommentit

  1. Minäkin olen jo kauan ollut kiinnostunut Kati Hiekkapellon dekkareista. Kiitos tämän arviosi kiinnostuin entistä enemmän! Minäkin tykkään dekkareissa siitä yhteiskuntakritiikistä.

    Mitä dekkarisarjoihin tulee, se on ollut minulle monesti ongelma, koska ainakaan kovin moniosaisista sarjoista en jaksaisi millään selvittää, missä järjestyksessä kirjat ovat ilmestyneet... Sitten olenkin sortunut lukemaan tyyliin yhden dekkarin yhdeltä kirjailijalta ja yhden toiselta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sue Graftonin "aakkossarja" on nerokas, koska se etenee aakkosten mukaan. Olen ne lukenut paria viimeisintä lukuunottamatta ja ne on myös lajiketta, josta tykkään.

      En usko, että on suurta haittaa, vaikka Hiekkapellon kirjoja ei järjestyksessä lukisikaan, mutta itse kyllä tykkää aloittaa ns. alusta.

      Poista
  2. Ihmettelin Kati Hiekkapellon esikoista lukiessani, miten niin huonosti kirjoitettu kirja on päässyt julkisuuteen. Ilmeisesti kova somekampanja auttoi alkuun, mutta viimein olisi pitänyt näyttää taitoja kirjoittajana, ja niitä ei löytynyt. Kirjojen julkaisu päättyi siihen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän