Reader, why did I marry him?

Kati Hiekkapellon Suojattomat on juuri sen tyyppinen dekkari, josta tykkään, koska siinä dekkarijuoni on pelkästään välttämätön paha ja etualalle nousevat ihan muut asiat. Minun on jo pitkään ollut aikomuksena lukea Hiekkapeltoa ja pelastinkin taannoin kirjaston poistomyynnistä hänen teoksensa Tumma. Hiekkapellon dekkareissa pääosassa on entisessä Jugoslaviassa syntynyt ja 10-vuotiaana Suomeen muuttanut Anna Fekete. Halusin kuitenkin aloittaa Hiekkapellon esikoisteoksesta, joten otin kuunteluun Suojattomat. Huomasit varmaan edellisessä lauseessa olevan virheen. Minä tosin tajusin sen vasta Suojattomia kuunnellessani. Nimittäin sen, että Suojattomat ei ole Anna Fekete -sarjan ensimmäinen, vaan toinen osa. Se ensimmäinen on Kolibri. Tykkään "sarjakirjallisuutta" lukiessani aloittaa alusta, koska on kiinnostavaa seurata, miten päähenkilö sarjan myötä kehittyy. Anna Feketen matkaan oli kuitenkin helppo hypätä myös Suojattomien myötä. * Vanha mies löytyy tieltä kuoll...

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista. "Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi. [...] Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua. Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain ...

Nuorallatanssijan novellit ovat kuplivia ja ovelasti pirskahtelevia. Kaiken kaikkiaan usein hieman fresitamaisia. Joulukuisella novellimaratonilla Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus luki mm. Zinaida Lindénin novellikokoelmaa Nuorallatanssija (200). Kiinnostuin ja kiinnostukseni vahvistui, kun luin kirjastossa kirjan takakannesta, että "Kahden kulttuurin välissä tasapainoilevien ihmisten kautta Lindén tavoittaa oivaltavasti ulkopuolisuuden tunteen." Taisinpa mennä mainoslausehalpaan, mutta asia ei kaduta minua tippaakaan. Usein ja rehellisesti sanottuna kyllästymiseen asti olen kuunnellut toisteltavan lausetta, että kirjallisuus lisää empaattisuutta ja auttaa ymmärtämään elämänpiirejä, joista itsellä ei ole kokemusta. Että se on avain näkemiseen ja oman horisontin laajentamiseen. Näin varmaan onkin, mutta oikeasti kirjallisuudella ei ole muuta kuin itseisarvollinen tehtävä: olla kirjallisuutta osana laajempaa taiteen kenttää. * Lindénin kokoelman novell...

Kuulkaas August-palkinnon valitsijat, arvon rakkaat länsinaapurit, mikä teitä vaivaa. Miksi ette enää valitse voittajaksi teoksia, joita lukisin tiloissa. Vuonna 2006 Susanna Alakosken Sikalat. Loistavaa. Vuonna xxxx Sara Stridsbergin Drömfakultetet [Väärin. Voittikin Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon]. Vuonna 2013 Lena Andersson Estereineen. Kuinka väsynyttä. Onnettomasti rakastunut nainen hah-hah-haa jää kurkkuun nytkimään. Ja nyt sitten tämä Khemiri. Edellä olevan kappaleen kirjoitin luettuani Jonas Hassen Khemirin romaania 'Kaikki se mitä en muista' noin sata sivua. Khemirin teos aukeni sekavana. Hänen kerrontansa on moniäänistä ja paikoin on melko työlästä hahmottaa, kuka milloinkin on minä-kerronnan puhujana. No, ainakaan Khemiriä ei voi syyttää suureen yleisön kosiskelusta, sillä juonivetoisuutta arvostava lukija saattaa joutua  melkomoiseen kurimukseen tämän teoksen kanssa. Khemirin romaanissa etsitään vastausta kysymykseen, kuka oli Samuel ja miten hän ...

Ukrainalaista syntyperää oleva brittikirjailija Marina Lewycka osaa totisesti valita teoksilleen kiehtovia nimiä. Aiemmin olen lukenut häneltä englanniksi teokset We are all made of glue (2009, suom. Meidät kaikki on tehty liimasta 2011) ja Two Caravans (2007, suom. Muu maa mansikka? 2013). Tunnetuin hän on esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (2006, A Short History of Tractors in Ukrainian 2005), joka on käännetty wikipedian mukaan 35 eri kielelle. Teos oli myös Man Booker-listan pitkälistalla ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla (tuolloin tosin vielä nimellä Orange Prize). Sammakkoa saamme kiittää siitä, että Lewyckaa voi lukea myös suomeksi. Ja minä kiitänkin kovasti, sillä Lewycka on kirjallista huumetta, jonka teksti aikaansaa odottamattomia vaikutuksia. Yksi tapa kertoa surullinen ja rankka tarina, on tehdä tarinasta koominen ja antaa painavan tirskua läpi. Tätä kutsutaan yleensä tragikomediaksi ja juuri siitä on kyse Lewickan romaanissa Traktorien lyhyt h...

Olen myyty. Olen tulessa ja Xiaolu Guon sormen ympärille kiepautettu. Ylistävä kirosana vieköön, miten hienosti Guo kirjoittaa. I am Chinan jälkeen hän tarraa vahvasti sen oven kahvaan, josta pääsee huoneeseen, jossa lempikirjailijani asuvat. Luin muutama vuosi sitten Xiaolu Guon teoksen A concise Chinese-English Dictionary for Lovers (2007, suom. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, 2008), jossa Guo kuvaa hyvin konkreettisesti, miten Kiinasta Englantiin muuttaneen Z:n kielitaito vähitellen paranee. Tämän  teoksen jälkeen osasin odottaa hyvää ja mielenkiintoista, mutta en ihan sellaista paukkua kuin mitä I am China on. * Guon teksti vie minut torille. Tässä on torimyyjän pöytä täynnä punaisia kutsuvia tomaatteja. Ne ovat niin raikkaita, että ostan ison paperipussillisen kukkuroilleen. Kuljen halki torin ja tungen tomaatteja suuhuni nopeammin kuin ehdin niellä. Tomaattimehu valuu pitkin suupieliäni, valuu valkoisille vaatteilleni. Tiedän, ei pitäisi ahmia näin. M...

3 minuuttia voi muuttaa koko loppuelämän.  3 minuuttia voi ottaa elämän kauhakuormaajaotteeseensa ja paiskata sen pitkin sementtiä ja asvaltoituja katuja. 3 ratkaisevaa minuuttia, jotka ovat iäksi menneet. Iäksi jääneet. * Akhil Sharmaa pidetään yhtenä uusista vahvoista kertojaäänistä ja vuonna 2007 hänet valittiin Grantan parhaiden nuorten amerikkalaisten romaanikirjailijoiden listalle. Esikoisteoksestaan An Obedient Father (2000) hän sai PEN/Hemingway -palkinnon ja Family Life (2015) puolestaan toi hänelle  Folio-palkinnon . Syntyperältään intialaisen Sharman romaani kertoo Mishran perheestä, joka edustaa ensimmäisiä Intiasta Amerikkaan muuttaneiden sukupolvea. Ensin lähtee isä ja vuoden päästä häntä seuraavat äiti sekä veljekset Birju ja Ajay. Vaikka Sharma kertoo yhdestä perheestä, hänen kuvauksensa muodostuu yleisemmäksi kuvaksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi monet intialaisperheet ovat päätyneet muuttamaan Amerikkaan. Isän kohdalla mu...