Siirry pääsisältöön

Toiset on luotuja palamaan - Claire Messud: The Burning Girl

En ole unohtanut sitä kiihkoa, jota koin lukiessani Claire Messudin romaanin The Woman Upstairs. Kävin äsken lukemassa siitä kirjoittamani postauksen (klik) ja tämän romaanit herättämät tunnelmat palasivat mieleeni kuin hyöky. Huuhtoivat. Ravistelivat.

Odotin the Burning Girliltä niin paljon. Odotin aivan liikaa. Lukiessani sitä taas odotin, milloin tarina käynnistyy. Ei käynnistynyt. Tuli viimeinen piste. Oli pakko antaa periksi pettymykselle. Miten ihmeessä kirjailija, joka on kirjoittanut jotain niin hienoa kuin The Woman Upstairs voi pettää minut tällä tavalla?

The Burning Girl kuvaa kahden tytön välistä ystävyyttä.  Lapsina Julia ja Cassie ovat erottamattomat.  He ovat olleet paita ja peppu siitä lähtien kun tutustuivat toisiinsa 4-vuotiaina päiväkodissa. He ovat olleet kiinni toisissaan kuin toista ei voisi olla ilman toista. Kaikki heidän välillään on ollut yhteistä ja jaettua, eikä se juopa, joka heidät tulee erottamaan ole lapsuusvuosina olut edes aavistettavissa, saati näkyvissä.

Teoksen alkupuolella on lumoavia kohtauksia, joista erityisesti tyttöjen leikit hylätyssä mielisairaalassa lupaavat hyvää. Voin nähdä Julian ja Cassien juoksemassa sairaalan käytävillä, käyvän huoneissa, joissa potilaiden kokema ahdistus ja tuska on vielä aistittavissa. Tuskin mikään kiihottaa niin mielikuvistani kuin hylätyt rakennukset ja niihin jääneet aavistukset ihmisten elämästä.

The Burning Girlin ongelma on, että se ei täytä asettamiaan lupauksia. Tytöt kasvavat ja ajautuvat eri maailmoihin, kuten niin usein reaalimaailmassakin käy lapsena solmituille ystävyyksille. Ja sitten tulee päivä, jolloin Cassie katoaa ensimmäisen kerran. Ja päivä, jolloin hän katoaa toisen kerran.  Sitä ennen on ollut - kuinkas muutenkaan - kiinnostus samaa poikaa kohtaan ja Cassie on vetänyt pitemmän korren Julian joutuessa seuraamaan sivusta, miten ystävä saa osakseen sen pojan huomion, jota kohti hänen sydämensä on kallellaan. Cassie säteilee, hän lumoaa. Julialle jää sivustakatsojan rooli.

The Burning Girl on kerrottu Julian näkökulmasta, eikä lukijaa päästetä Cassien pään sisälle. Harmi ja anteeksi Julia, mutta juuri Cassieen minäkin olisi halunnut tutustua. Kun Cassieta kuvataan Julian kautta tulee hänestä palava soihtu, arvaamaton ja arvaamattomuudessaan kiinnostava. Cassie elää kaksin äitinsä kanssa, mutta heidän välisensä lähes symbioottisen suhteen rikkoo äidin uusi rakkaus, joka muuttaa asumaan heidän kanssaan. Lääkäri Anders Shute on alusta alkaen epäilyttävä henkilö. Hän tuo mukanaan kurin ja kontrollin ja Cassie joutuu luopumaan kaikesta yksityisyydestään.

Paitsi tyttöjen ajautumisesta erilleen The Burning Girl kertookin myös siitä, miten rankaksi uusperhekuvio saattaa käydä teini-iän kuohuvaihetta elävälle nuorelle. Kontrolli synnyttää Cassiessa kapinaa ja ajaa hänet yhä uusien poikien syleihin. Hän päättää myös etsiä käsiinsä isänsä, jota hän ei ole koskaan tuntenut ja jonka hänen äitinsä väittää olevan kuollut.

Messudin romaani sisältää kiinnostavia havaintoja tyttönä kasvamisesta ja siitä, minkälaisia vaaroja siihen liittyy.

Sometimes I felt that growing up and being a girl was about learning to be afraid. [...] You came to know, in a way you hadn't as a kid, that the body you inhabited was vulnerable, imperfectly fortified. On TV, in the papers, in books and movies, it isn't ever men being raped or kidnapped or bludgeoned or dismembered or burned with acid.

Kertojan Julian kautta esittämät pohdinnat tyttöyteen liittyvistä vaaroista istuvat kuitenkin huonosti itse tarinaan ja vaikuttavat lähinnä - tärkeydestään huolimatta - kumman päälleliimatuilta vähän niin kuin Messud olisi ajatellut, että heitänpä tähän nyt vähän tärkeää feminististä juttua väliin. Heitetty, kas niin, palataanpa takaisin itse tarinaan.

Useammassakin kohdassa tarinalanka katkeaa, eikä asiaa paranna lainkaan se, että paikoin Messud sortuu kirjoittamaan tekstiä, joka maistuu lähinnä elämäntapaoppailta ja kevyesti tabascoidulta Coelholta.

You couldn't possibly try to save someone else first. Like the safety demonstration on the airplane, when they tell you to put on your own oxygen mask first. That's what matters. You can't help anyone if you don't help yourself.

Come on Messud! Tiedän, että pystyt niin paljon parempaan.

The Burning Girlin ehdottomasti kiinnostavinta osaa edustaa sen loppupuoli, jossa Cassien toisen katoamisen myötä nousee esiin ihmisluonnon vähemmät mairittelevat puolet. Kadonnut tyttö synnyttää monia, toinen toistaan hatarammin todellisuutta vastaavia juoruja. Dekkareista olemme jo oppineet, että paras ruumis on nuoren kuolleen tytön ruumis ja tätä asetelmaa Messud problematisoi onnistuneesti. Elipä Cassie kuinkaa kovaa, kiihkeästi ja korkealta tahansa mikään ei vedä vertoja sille, jos paljastuisi, että hän on kuollut

Then, only then, relieved of her carnal, sinning self, could Cassie have been immortalized, apotheosized, duly cleansed and elevated.

The Burning Girlin loppu keikauttaa aiemmin luetun temaattisesti uuteen asentoon, mutta se ei riitä tämän romaanin pelastamiseksi ja vaikutelmaksi jää, että romaanin 200 ensimmäistä sivua on lähinnä johdantoa ja vasta sen jälkeen ollaan tilanteessa, josta tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys. On ironista, että juuri pohdinta nuoren kuolleen tytön ruumiin representaatioista, joita romaani kyseenalaistaa, nousee tämän teoksen deus ex machinaksi.


Claire Messud: The Burning Girl (2017)
214 sivua
Kustantaja: Little Brown






Kommentit

  1. Kevyesti tabascoitu Coelho:) Mainio...sinulta näitä syntyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En olisi uskonut, että Messudin kohdalla voisi tulla Coelho mieleen, mutta niin nyt pääsi käymään.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän