Reader, why did I marry him?

Luin Deborah Levyn Kuumaa maitoa ensimmäisen kerran englanninkielisenä sen ilmestymisvuonna 2016 (Hot milk, Hamish Hamilton, linkki blogitekstiin ).  Siitä asti olen halunnut palata Levyn romaaniin, sillä se on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Muisto sen lukemisesta on ollut ollut tasaisin väliajoin mieleeni palaava kutsu: lue minut uudestaan. Lue minua syvemmältä. Antaudu minulle täydemmin. Edellisen lauseen kirjoittaessani minut valtasi ajatus, että suhteeni Kuumaan maitoon muistuttaa Levyn romaanin äidin ja tyttären välistä suhdetta. Kuten he ovat pääsemättömissä toisistaan, olen minäkin sidoksissa Levyn Kuumaan maitoon. Välillämme on valtaa ja kontrollointia. Arvaamatonta aallokkoa, jossa meduusat uiskentelevat, kuten ne uiskentelevat Kuumassa maidossa. Ja kyllä. Niiden haavat polttavat. Ja kyllä. Niiden läsnäolo houkuttaa seireenien lailla. Paluuni Levyn romaanin pariin ei kuitenkaan tapahtunut suotuisissa merkeissä. Lukeminen takkusi ja usein huomasin ajattelevani, että olenk...

Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen. On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse...

Voi olla, että olen kirjoittanut sentimentaalista paskaa. Otan sen riskin ja mietin, että niinä pimeinä öinä aamuyöstä kello 4, kun nukkuminen tuntuu kaukaisimmalta, saattaa sentimentaalisen alta löytyä yllättäviä asioita. Aivan. Juuri niitä, joita päivisin ei kehtaisi edes sanoa ääneen. Moni lukija tunnistaa ne hetket ja sen tuskan, kun yrittää tehdä päätöstä siitä, mitä lukisi seuraavaksi. Ne hetket kirjahyllyn edessä, ne vaeltelut kirjastossa ja kirjakaupoissa, ne väärien kirjojen seireenin kutsut ja pettymykset, kun kirja on taas kerran jätettävä kesken, koska se puhuu kieltä, josta ei saa otetta. Sitäkin arvokkaampaa on, kun se oikea kirja löytyy. Se tuntuu niin hyvältä, että sen hyvän tuntemisen keskellä uskaltaa ajatella, että ilman juuri tätä kirjaa monikin asia olisi voinut mennä kovin toisin. Juuri nyt se kirja on minulle Taija Tuomisen Kuningaskobra . Tuomisen romaanin "löytäminen" ei tapahtunut suorinta reittiä. Tarvittiin Erja Manto, Tammen työntekijä ja ...

En tiedä sinusta, mutta minä ainakaan en pysty olemaan lisäämättä Annastiina Stormin romaanin perään kuvastinta. Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone. Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella. On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista. Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani. Voisin kirjoittaa:  Äiti kuoli helmikuussa. Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni ...

En lue tarinaa, vaan sitä, miten se on kerrottu. Sari Elfvingin  Taivaat jotka ansaitsemme on aiheensa puolesta melko tyypillinen esikoisteos, jossa kuvataan Elman lapsuutta, jonka läpi hän on punnertanut itsensä nuoreksi aikuiseksi, josta tuli burleskitanssija. Elman mukana kasvoi veli, Kasimir. Lapsuuden perheessä oli sekä alkoholi- että mielenterveysongelmia. Elfvingin romaanissa on kyse kuitenkin myös paljosta muusta ja se hurmaa erityisesti kerronnallaan. Elman kehitystarina on lähinnä korealainen kasvonaamio, joka vaikutusajan jälkeen riisutaan ja sen alta paljastuu teoksen varsinainen päähenkilö. Elman äiti Ilana. Taivaat jotka ansaitsemme alkaa suorastaan mystisen kiinnostavasti ja tavalla, joka vei minua hulppeasti harhaan. Ensimmäiset sivut piirtävät ilmaan uhkaa ja menneitä vuosikymmeniä, joiden raskaus on niin pitkällä, että ne ovat alati synnyttämisen tilassa. Siinä missä hän nyt seisoo, oli joskus muinoin uhrilehto, jossa pidettiin vakkajuhlia. Metsä saa...

I was the same as you: less a person and more a hole cut away from everything. Daisy Johnsonin Everything under kertoo rei'istä menneisyydessä ja tarpeesta saada tietää, miksi asiat tapahtuivat, kuten ne tapahtuivat. Se palauttaa mieleen Jeanette Wintersonin sanat hänen romaaninsa Sexing the Cherry esipuheessa: "Muistatko määritelmän kalaverkosta kokoelmana reikiä, jotka on yhdistetty langalla? Olen kiinnostunut rei'istä. Lanka on kertomus, mutta vain aukoilla on väliä." Johnsson aloittaa romaaninsa lauseella: "It is hard, even now, to know where to start." Sama pätee tähän kirjoitukseeni, sillä Johnsonin romaani tarjoaa valtavasti aineistoa, eikä ole helppoa valita sitä kulmaa, jonka kautta sitä lähestyisi. Lisäksi on vaikea päättää, kuinka paljon tämän romaanin sisällöstä ylipäätään olisi hyvä kertoa. Niille, joita kiehtoo romaanin rakenne Everything under on kiehtova tuttavuus. Se etenee kolmella eri tasolla, jotka teoksen alkupuolella saattav...

"Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi." Ylläolevia Ultra bran säkeitä lauloin ahkeraan, kun olin raskaana ja niitä huomasin tapailevani useaan kertaan myös lukiessani Emma Puikkosen uutuusromaania Lupaus . Siinä nimittäin teoksen päähenkilön Rinnan isä lupaa tehdä samoin: suojella tytärtään kaikelta ja saman lupauksen Rinna tekee tyttärelleen Seelalle. Vaan kovinpa vähän kukaan ketään kykenee suojelemaan, vaikka kuinka tekisi parhaansa. Sen joutuu huomaamaan myös Rinna, joka valmistautuessaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin päätyy äärimmäisiin varautumistoimiin. Puikkosen romaani on vahvasti ajankohtainen. Keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta on käynyt viime päivinä kiivaana myös ympäri somea, jossa moni vanhemman sukupolven edustaja repii sukka- ja pelihousunsa törmätessään nuorten ilmastonsuojeluaktivismiin.  Kun ensin on ollut mukana tuhoamassa planeettaamme  ...

Lähes kyllästymiseen asti on saatu viisailta ja tietäviltä kuulla, että kirjallisuuden pitää olla yhteiskunnallista. No, tässä sitä yhteiskunnallista kirjallisuutta nyt olisi. Amerikkalais-meksikolainen Jennifer Clement (s. 1960) on suorastaan yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen erikoistunut kirjailija. Hän on myös ensimmäinen nainen, joka on valittu kansainvälisen sananvapausjärjestön, PENin, presidentiksi. Esikoisromaanissaan Basquiatin leski (The Widow Basquiat, 2000) Clement nosti esiin 27-vuotiaana kuolleen mustan taiteilijan Jean-Michel Basquiatin sekä New Yorkin taidegallerioiden vähemmän päivänvaloa kestävät puolet. Clement kuvasi taidemaailmaan sisäänkirjoitettua valkoisuutta, jonka Basquiat onnistui haastamaan olemalla ensimmäinen musta taiteilija, jonka teokset pääsivät New Yorkin vaikutusvaltaisimpiin museoihin ja gallerioihin. Suomeksi saatiin ensimmäisenä lukea Clementin romaani Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen, 2014), joka on paitsi taidoka...

Täydellistä, huokailen useammankin kerran lukiessani Elena Ferranten romaania  The Lost Daughter , joka lienee vähiten tunnettu teos hänen tähän astisessa tuotannossaan. En itsekään ollut siitä edes kuullut ennen kuin teos tuli vastaani sattumalta oslolaisessa kirjakaupassa. The Lost Daughterin luettuani vaikuttaa siltä, että Ferrante kirjoittaa tiettyjä samoja tapahtumia yhä uudelleen joka kerta vähän eri muodossa, ja olisi kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että kyse on hänelle henkilökohtaisesti erityisen merkittävästä muistosta. Ferranten teosten välisten yhteyksien kokonaiskuvan saamisen kannalta on varmasti merkityksensä myös sillä, missä järjestyksessä hänen teoksiaan lukee. Itse luin ensimmäisenä Ferranten esikoisromaanin Amalian rakkaus  (L’amore molesto, 1992) ja se on Ferranten romaaneista ainoa, josta en löydä edes näin jälkikäteen yhteyksiä hänen muuhun tuotantoonsa. Tämä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että Amalian rakkauksien lukemisesta on jo muutama ...

Espanjalaisen Gabriela Ybarran esikoisromaani The Dinner Guest alkaa kutkuttavasti: The story goes that in my family there's an extra dinner guest at every meal. He's invisible, but always there. He has a plate, glass, knife and fork. Every so often he appears, casts his shadow over the table and erases one of those present. The first to vanish was my grandfather. Toisin kuin yllä oleva sitaatti vihjaa ei tässä romaanissa kuitenkaan ole kyse maagisrealistisesta kerronnasta, vaan todellisista tapahtumista. Ybarra kirjoittaa romaaninsa esipuheessa, että The Dinner Guest on "vapaa rekonstruktio" hänen perhehistoriastaan ja tämä pitää paikkansa erityisesti kevään 1977 osalta, jolloin autopommeista, salamurhista ja ihmiskaappauksista tunnettu, baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA-järjestö kaappasi ja tappoi Gabriela Ybarran isoisän Javier Ybarran. Vuonna 1983 syntynyt kirjailija oli kuullut erilaisia epämääräisiä huhuja siitä, mitä hänen isoisälleen tapahtui ja  hä...

Pyöriikö sinun päässäsi joku kirjailija, jonka teoksia mieluusti haluaisit lukea, mutta jonka kirjoihin et vaan jostakin kummasta syystä tule tarttuneeksi? Minulle tällainen kirjailija on Elizabeth Strout. Olen jo vaikka kuinka kauan halunnut lukea häntä, mutta niin ei vaan ole käynyt. Ostin pari vuotta sitten Stroutin romaanin The Burgess Boys , mutta en ole saanut siihen tartutuksi. Katsoin myös tv-sarjaa Olive Kitteridge , mutta sekin jäi kesken. Lainasin kirjastosta Stroutin romaanin Nimeni on Lucy Barton ja sekin oli jäädä lukematta, mutta pakotin itseni sen kimppuun, sillä uskon olevani ihminen, joka pitää Stroutin kirjoista. Nolosti meinasi käydä tälläkin kertaa, sillä Lucy Bartonista minulle tuli heti mieleen Lucy Jordan ja niin päässäni alkoi kaikua Marianne Faithfullin ääni, joka kertoo miten Lucy Jordan tajusi 37-vuotiaana, että hän ei koskaan ajaisi lämmin tuuli hiuksissaan avoautolla Pariisissa. STOP. Pariisi saa nyt jäädä ja näyttämöksi vaihtuu newyorkilainen saira...

Ensitöikseni paljastan Marjo Niemen romaanin Kaikkien menetysten äiti juonen. Jos et vielä ole lukenut tätä romaania voit siitä huolimatta lukea juonipaljastuksen, joka tulee tässä. Romaani kertoo Mona-tyttären yrityksistä tehdä selkoa vaikeasta äitisuhteestaan. Sydämessäni on ihan erityinen paikka romaaneille, joiden juonen voi huoletta paljastaa, koska juoni ei ole niiden the juttu, vaan se, miten romaani on toteutettu. Tästä porukasta Niemen Kaikkien menetysten äiti on erinomainen esimerkki. Kun aloin lukea sitä tulin nopeasti siihen tulokseen, että en pysty. Että nyt mennään sellaisella klaustrofobian tasolla, joka tekee niin tukalan olon, että tekee mieli heittää koko kirja seinään. Kun olin lukenut noin 70 sivua päätin, että jätän Niemen romaanin kesken. Se ei kuitenkaan antanut minulle rauhaa, vaan tuijotti polttavalla ja syyllistävällä katseella niin että minun oli pakko alkaa lukea sitä uudestaan. En nyt sanoisi, että tämän romaanin lukeminen oli missään vaiheessa help...

Tein kirjahyllylöydön. Monet BAR Finlandiin valitsemani teokset ovat kirjoja, jotka olen aikaisemmin lukenut. Lisäksi olen tähän mennessä tehnyt valintani omasta kirjahyllystäni. Tällä kertaa päätin ottaa riskin ja otin omasta hyllystäni lukuun Irja Sallan romaanin Lisa-Beata (1940). En tiennyt siitä etukäteen oikeastaan mitään, vaikka toki Irja Salla on minulle kirjailijanimenä tuttu. Sallan esittelyksi lienee tässä yhteydessä "pakko" myös mainita, että hän oli taidemaalari Tyko Sallisen tytär ja aikoi itsekin ensin vakaasti ryhtyä kuvataiteilijaksi, mutta kirjoittaminen vei hänet mennessään. Kenties onneksi näin. Lisa-Beata on ensimmäinen osa trilogiasta, jonka jatko-osat ovat nimeltään Kohtalon  päivä (1942) ja usein Sallan pääteokseksi mainittu Unissakävijä (1943). Lisa-Beataa voisi luonnehtia sen päähenkilön, Lisa-Beatan, vapautustarinaksi, sillä romaanin keskeisenä teemana on hänen astumisensa aikuisuuteen ja tilien selväksi tekeminen omien vanhempien kanssa. L...

Tämä on tunnebloggaus, eikä ole sattumaa, että julkaisen Koko Hubaran Ruskeista Tytöistä kertovan tekstini juuri Minna Canthin päivänä. Ruskeat Tytöt on kirja, jota ei ole tarkoitettu minulle. Mitä luultavimmin sitä ei ole tarkoitettu myöskään sinulle, sillä todennäköisyys on suuri, että sinä olet minun laillani valkoinen ihminen. Siitä, että olemme valkoisia seuraa monenlaisia asioita. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sinä tai minä olisimme millään tavalla asiantuntijoita sen suhteen, mistä Koko Hubara kirjoittaa kirjottaessaan ruskeille eli ei-valkoisille tytöille. Selvennän asiaa kertomalla esimerkin, jonka minulle kertoi Slavoj Žižek:* Spike Leen elokuvassa Malcolm X on hieno yksityiskohta: kun Malcolm X lopettaa yliopistossa pitämänsä puheen, nuori valkoihoinen nainen tulee hänen luokseen ja kysyy, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: "Et mitään."  Žižek jatkaa, että Malcolm X:n vastaus ei tarkoita konkreettisesti sit...