Siirry pääsisältöön

Kristiina Wallin: Meduusameri

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus.

Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea.

Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa.

Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään.

Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalka osuisi sen limaiseen pintaan. Että uimarista lähtisi huuto kuin naisesta, joka synnyttää.

Sanoilla voi tehdä mitä vaan, jos niitä käyttää yhtä taitavasti kuin Wallin, joka antaa sanansa luomistyön rakennusvälineiksi.

Kirjoitan sanoja kuten toivo veistän alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää. Hiekka kerääntyy kynnykselle, synnyttää dyynejä ja soraharjuja, kasvattaa matalia mäntyjä. Mäntyjen takana seisovat kuuset, kuusten takana lehmukset ja vaahterat.
Niin syntyy puisto.

"Niin syntyy puisto."

Puisto on silmissäni silmieni edessä. Se on minussa. Siitä käytetään joskus nimeä Luxembourg. Minä kävelen Wallinin luomassa puistossa, pysähdyn George Sandin patsaan eteen ja tunnen jokaisen kivenmurusen kenkieni alla. Niin syntyy muisto puistossa kävelystä.

Voin sen sanoa ääneenkin. Sanon, koska haluan ja haluan kaikkien tietävän. Sanon sen kuin väenkokouksessa torilla megafoni kädessäni.

Olen suuresti mieltynyt Wallinin runojen materiaan. Niihin aineksiin, joista on luotu "planeetan luusto" ja kaikki se, jota olemme tottuneet kutsumaan maailmaksi.

Yön ja päivän sanat, jakautuminen kahtia kuin 1500-luvulla hiuksiin tehty jakaus, joka vuosisatojen ajan peitetään meduusan hiuksista tehdyllä peruukilla. Sanat, jotka ovat tämän hetken uimakelloja, joista purkautuvat vedet työntävät liikkeeseen sen mitä on ollut ja sen mitä on tuleva. Uimakellojen aika, jossa vuosisata ja silmänräpäys kohtaavat kuin kaksi toisilleen vieraudessaan oudon tuttua arki-iltana kahvilassa torin laidalla.

Wallin kääntää uuteen asentoon tutun ja panee sen kohtaamaan odottamattomia asioita.

Kirkon rappusilla istuu nainen sylissään kristallikruunu, sylissään rautatie tai lapsi.

Meduusameren sanoissa tapahtuu "luiden fotosynteesi". Luista tehdyt kirjaimet, pyöreiksi hioituneiden luiden pisteet sanojen päällä ja lopussa.

Wallinin runot kantavat toivoa, joka "syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella." Ne kantavat toivoa kuin pää laakeriseppelettä tai Lucia-neito kruunua, jossa on steariinikynttilät. Toivoa, joka asuu hoitokodissa olevan vanhuksen käden suonien alla ja josta hän ei enää mitään tiedä.

mutta öisin meduusat liimautuvat limakalvoja vasten

Minun limakalvojani kutittelee Meduusamerta lukiessani Tiina Lehikoisen Multa ja Saila Susiluodon Metropolis. Ajan liike niissä ja niiden välillä.

Meduusameri hiljentää nykyelämän kuumeisen hälyn ja palauttaa ihmisen osaksi luonnon kiertokulkua. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Se tuntuu armolta.



Kristiina Wallin: Meduusameri
84 sivua
Tammi (2020)




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip