Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea.
Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa.
Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään.
Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalka osuisi sen limaiseen pintaan. Että uimarista lähtisi huuto kuin naisesta, joka synnyttää.
Sanoilla voi tehdä mitä vaan, jos niitä käyttää yhtä taitavasti kuin Wallin, joka antaa sanansa luomistyön rakennusvälineiksi.
Kirjoitan sanoja kuten toivo veistän alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää. Hiekka kerääntyy kynnykselle, synnyttää dyynejä ja soraharjuja, kasvattaa matalia mäntyjä. Mäntyjen takana seisovat kuuset, kuusten takana lehmukset ja vaahterat.
Niin syntyy puisto.
"Niin syntyy puisto."
Puisto on silmissäni silmieni edessä. Se on minussa. Siitä käytetään joskus nimeä Luxembourg. Minä kävelen Wallinin luomassa puistossa, pysähdyn George Sandin patsaan eteen ja tunnen jokaisen kivenmurusen kenkieni alla. Niin syntyy muisto puistossa kävelystä.
Voin sen sanoa ääneenkin. Sanon, koska haluan ja haluan kaikkien tietävän. Sanon sen kuin väenkokouksessa torilla megafoni kädessäni.
Olen suuresti mieltynyt Wallinin runojen materiaan. Niihin aineksiin, joista on luotu "planeetan luusto" ja kaikki se, jota olemme tottuneet kutsumaan maailmaksi.
Yön ja päivän sanat, jakautuminen kahtia kuin 1500-luvulla hiuksiin tehty jakaus, joka vuosisatojen ajan peitetään meduusan hiuksista tehdyllä peruukilla. Sanat, jotka ovat tämän hetken uimakelloja, joista purkautuvat vedet työntävät liikkeeseen sen mitä on ollut ja sen mitä on tuleva. Uimakellojen aika, jossa vuosisata ja silmänräpäys kohtaavat kuin kaksi toisilleen vieraudessaan oudon tuttua arki-iltana kahvilassa torin laidalla.
Wallin kääntää uuteen asentoon tutun ja panee sen kohtaamaan odottamattomia asioita.
Kirkon rappusilla istuu nainen sylissään kristallikruunu, sylissään rautatie tai lapsi.
Meduusameren sanoissa tapahtuu "luiden fotosynteesi". Luista tehdyt kirjaimet, pyöreiksi hioituneiden luiden pisteet sanojen päällä ja lopussa.
Wallinin runot kantavat toivoa, joka "syntyy valon liikkuessa ihmisen sisäpuolella." Ne kantavat toivoa kuin pää laakeriseppelettä tai Lucia-neito kruunua, jossa on steariinikynttilät. Toivoa, joka asuu hoitokodissa olevan vanhuksen käden suonien alla ja josta hän ei enää mitään tiedä.
mutta öisin meduusat liimautuvat limakalvoja vasten
Minun limakalvojani kutittelee Meduusamerta lukiessani Tiina Lehikoisen Multa ja Saila Susiluodon Metropolis. Ajan liike niissä ja niiden välillä.
Meduusameri hiljentää nykyelämän kuumeisen hälyn ja palauttaa ihmisen osaksi luonnon kiertokulkua. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu ihan äärettömän hyvältä. Se tuntuu armolta.
Kristiina Wallin: Meduusameri
84 sivua
Tammi (2020)
Kommentit
Lähetä kommentti