Reader, why did I marry him?

Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä. Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua? Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty . Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod : All the time I read this book I felt it was feeding me.*  Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti. Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan. Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, jos...

Mitäs sitä kiertelemään. Sanon suoraan niin kuin asia on: Roxane Gayn Bad Feminist on yksi kaikkein tärkeimpiä kirjoja, jotka olen blogiaikanani lukenut. Gayn kirja on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisempia kirjoituksia, mutta ihan aluksi haluan tuoda esiin, että olen erityisen otettu hänen tavastaan kirjoittaa ja hänen - mitenköhän tämän nyt sanoisi, että ei väärin sanoisi - kärsivällisestä lempeydestään. Hänen tavastaan nähdä pohtimisen arvoisia asioita myös niiden henkilöiden kirjoituksissa ja esiintymisissä, jotka ajattelevat hyvin eri tavalla kuin hän itse. Tämä ei ole pikkuasia, vaan melkeinpä maailman tärkein asia. Väitänkin, että jos olisi enemmän Roxanne Gayn kaltaisia ihmisiä planeettamme muuttuisi paremmaksi. Okei, rypistelet otsaasi. Mielessäsi liikkuu sanoja, joita et kehtaisi sanoa minulle ääneen. Ymmärrän, mutta lue ensin Bad Feminist. On hirveän helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, joiden kanssa on samaa mieltä. Melkein yhtä helppoa on työntää sivuun puhe...

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä. Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu. Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin. Juuri lipuminen on ...

Kuva Finnkinon sivuilta En ole vähään aikaan käynyt leffassa, mutta kun huomasin Tanskalaisen tytön tulleen esitykseen, ostin lipun samoin tein. Hyvä olikin, että niin tein, sillä katsomo oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tom Hooperin ohjaaman elokuvan taustalla on amerikkalaiskirjailija David Ebershoffin romaani The Danish Girl (2000), jonka suomeksi on kääntänyt Markku Päkkilä ja kustantanut Otava. Kirja puolestaan pohjaa tositapahtumiin, joskin käsittääkseni suhteellisen suuria vapauksia ottanen ja elokuvan kohdalla fiktiivisyys lisääntyy entisestään. Yhdellä lauseella ilmaistuna Tanskalainen tyttö kertoo taidemaalari Einar Wegeneristä (Eddie Redmayne), joka on nainen, mutta syntynyt miehen ruumiiseen. Tapahtumapaikkana on 1900-luvun alkuvuosikymmenien Kööpenhamina ja myöhemmin Pariisi sekä Dresden. Einarin vaimo Gerda (Alicia Vikander) on hänkin taidemaalari, mutta hänen menestyksensä on paljon hänen miestään vaatimattomampaa, eikä hän onnistuu saamaan taulujaan näy...

"This family isn't nuclear. It's toxic." Enpä muista milloin kirjan kannessa oleva hehkutuslause olisi ollut yhtä osuva kuin Gillian Flynnin esikoisromaanin Sharp Objects kohdalla. Flynnin ydinperhemyrkky saa lukijan tärisemään. Huh-huh. Päädyin lukemaan Flynnin esikoisteoksen siksi, että Luettua elämää -blogin Elina oli innostunut Fred Vargasin dekkarista Sinisten ympyröiden mies . Elina kuvasi Vargasin teosta niin kiinnostavasti, että minulle iski mahdottoman kova Vargasin lukemisen halu. Koska en kuitenkaan omista yhtään hänen teostaan, tartuin ensimmäiseen omasta hyllystäni käteen osuneeseen dekkariin. Se sattui olemaan Flynnin Sharp Objects, jossa dekkarijuoni kulkee myrkyllisen perheen läpi.  Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka  päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuote...

Kuva: Finnkino Olen juuri nähnyt täydellisen elokuvan. Istun nyt tässä kirjoittamassa ja Paolo Sorrentinon 'Suuren kauneuden' kuvat kulkevat silmissäni. En ole koko elämäni aikana nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa, joka olisi puhutellut minua näin vahvasti. Näin liekehdittävästi ja järisyttävästi. Sen vuoksi haluan kirjoittaa muutaman sanan tästä elokuvasta, joka kahden tunnin ja 20 minuutin aikana muutti jotakin minussa ratkaisevalla tavalla. Tämän ääneen toteaminen on lapsellista ja naurettavaa, mutta olen liian innoissani ollakseni hiljaa. 'Suuri kauneus' kertoo 65-vuotiaasta Jep Gambardellasta, jota esittää Toni Servillo ja millä tavalla hän roolityönsä tekeekään. Servillo ilmentää niin montaa tunnetta yhtäaikaisesti ja hänen läsnäolonsa on niin kutkuttavan täyteläistä, että hänen hahmoonsa kiteytyy koko elokuva.  Jep Gambardella kirjoitti nuoruudessaan kirjan. Sen jälkeen hän hukkasi itsensä Rooman seurapiireihin, eikä ole kirjoittanut mitään yli 30 v...

Kirjallisuuden osalta päätin viettää ranskalaisen pääsiäisen. Ensimmäinen teemapääsiäisen lukukohteeni oli Grégoire Delacourtin 'Katseenvangitsijat.' 'Katseenvangitsijat' alkaa kuvauksella siitä, miten kiinnostunut teoksen päähenkilö Arthur Dreyfuss on naisten rinnoista. Pitäisikö tähän nyt lisätä, että kukapa mies ei olisi. Ei sentään, en halua uskoa, että puolet ihmiskunnasta elää ajatellen/katsellen/himoten naisten rintoja aina ja kaikkialla. Arthurille rinnat ovat kuitenkin iso juttu. Ehkä se johtuu siitä, että koira söi hänen siskonsa. Hirvittävä tapahtuma, joka mainitaan ohimennen, mutta joka sulkee Arthurin äidin rakkauden pojaltaan. Ehkä nyt pitäisi löytää joku analyysi koiran syömän siskon ja Arthurin tissikiinnostuksen välille, mutta jätän tuo yhteyden jokaisen itsensä pohdittavaksi. Delacourtin romaanin alku tuo mieleeni Michel Houellebecqin, tuon ranskalaisen suurta ristiriitaisuutta herättäneen kohukirjailijan, jonka kirjoituksia en juuri nyt väl...

Hyviä uutisia. Nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanista 'Half of a yellow sun' (suom. Puolikas keltaista aurinkoa) on tehty elokuva. Elokuvaa on jo esitetty Toronton elokuvafestivaaleilla viime syksynä ja teatterilevitykseen se on maailmalla tulossa ensi kesänä. Toivottavasti saadaan pian myös Suomeen. Tätä elokuvaa kyllä odotan erittäin suurella innolla, vaikka melkeinpä aina käy niin, että kirjan pohjalta tehty elokuva osoittautuu jossain määrin pettymykseksi. Ostin Puolikkaan keltaista aurinkoa aikoinaan sen Afrikkaan liittyvyyden ja kauniin kannen takia. Itse kirjailijasta en silloin tiennyt mitään. Romaanin ostamisen jälkeen sairastuin sopivasti enterorokkoon ja olin viikon verran sairaslomalla, jolloin ahmin Adichien romaanin. Rakkaus hänen teoksiaan kohtaan on jatkunut siitä asti.

Olen lukenut tänä vuonna ihan hävettävän vähän suomalaista kirjallisuutta. Kun Pasi Ilmari Jääskeläisen "Harjukaupungin salakäytävät" (HS) eksyi reitilleni, päätin kuitenkin käydä kirjasta toimeen. Heti aluksi on todettava, että en tiedä HS:stä etukäteen yhtään mitään. Jääskeläisen nimi on kyllä tullut esiin monessakin yhteydessä, mutta HS on minulle teoksena tuiki tuntematon. Mielenkiintoinen tilanne, koska todella harvoin luen näin neitseellisessä maastossa. Ensimmäisenä tapaan kustantaja Olli Suomisen, joka hukkaa jatkuvasti sateenvarjoja. Ollilla on vaimo ja tytär sekä talo, jonka seinät ja lattiat ovat vinossa kuin Ollin elämä. Että sellainen heppu, ajattelen. Kun sateenvarjot hukkuvat ihan jatkuvasti alan epäillä, että kyse on metaforasta. Ei kai vaan sateenvarjo merkitse, että Olli tarvitsee suojaa pahalta maailmalta. Lukemisen edetessä lakkaan luottamasta kertojaan. Hän selvästi haluaa minun epäilevän, vaikka toisinaan härnääkin realistisilla ihmissuhdela...