Reader, why did I marry him?

Tämä on teksti, josta darlingseja ei ole tapettu. Kuten Kosolan teoksen alaotsikossa on mainittu sen olevan tutkielma, on myös tämä kirjoitus hahmotelma muutamista tavoista, joilla Turkoosia vyöhykettä voisi lukea.  Darlingsit on pidettävä hengissä, koska jokainen niistä pitää sisällään lähestymissuuntia, jotka haluan pitää avoimina. I put you high up in the sky /  And now, you're not coming down /   It slowly turned, you let me burn /  And now, we're ashes on the ground  (Miley Cyrus: Wrecking Ball) Jos aloitan ihan alusta, ihan ensimmäisestä kohtaamisesta Turkoosin vyöhykkeen kanssa on aloitettava Miley Cyrusin purkupallosta, jonka Kosolan teoksen kansi loihtii esiin. Ei yksi yhteen, ei todellakaan, mutta kuitenkin niin, että pyöreä kova metallinen heiluva tuhoon kykenevä kappale, joka uhkaa heitä, joiden välillä on tunteiden vaikea ja sekava viidakko. Tuho, eikö vain, on kutsuhuuto Feeniks-linnulle? Turkoosi vyöhyke on rakkaustarina vai pitäisikö sanoa ihmissuhdetarina? Ei s

Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä.  peilaan itseäni vernissasta Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn  sen yhden naisen eteen,  jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.  Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.  Sitä ei voi kukaan estää.  Pääni sisällä hän on kokonaan minun. * Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.  Stendahlin syndrooma par excellence.  Päihtyminen teoksen edessä.  Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä. Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.  Vielä nyt roolit ovat näin.  Ne johtavat harhaan. olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar, vuosiksi sivuun laskostettu uni nyt kaikkien nähtäväksi levitetty * Salit on punaista samettia ja

Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse. Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat?  Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen. On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse. Va

Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan.  Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.    Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät? Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy. * Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija.  Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita nii