sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Tiina Lehikoinen: Punelma

Viime kuukausina minun on ollut hankalaa saada lukemastani otetta. Siksi onkin aivan erityinen riemu, torvien töristys, serpentiinien lento ja juhlan paikka, kun Tiina Lehikoisen Punelma sähköisti minut niin, että sen lukemisen seurauksena nukuksissa ollut bloginikin heräsi henkiin.

Lehikoinen käyttää Punelmasta nimitystä "esseihtivä romaani" ja täsmentää, että kysymyksessä on "feministinen ruumiinavaus yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä."


Punelma on täysjaloverinen hybridi, jonka keskustelukumppanina on Eino Leinon  romaani Jaana Rönty (1907) ja erityisesti sen samanniminen päähenkilö, jonka elämää ja tuntoja Lehikoinen tarkastelee osana romaanin syntyajankohdan kulttuurisia, poliittisia ja kansallisia virtauksia sekä naisasialiikehdintää.


Punelmassa Lehikoinen esittää yhden mahdollisen tulkinnan siitä, kuka Jaana Rönty oli ja miksi hänen elämänsä meni niin kuin meni ja miten yhteiskunnallispoliittinen tilanne hänen elämänkulkuunsa vaikutti. Mukana on lisäksi niin Jaana Röntyn ilmestymisajankohdan kuin myös myöhempien aikojen kirjallisuuskritiikkiä.

Lehikoinen analysoi Leinon tapaa käyttää hyväksi romaanihenkilöä omien kirjallisten ja ideologisten pyrkimystensä edistämiseksi. Hän lähestyy Jaanaa niin oman henkilöhistoriansa kuin Punelmaan kirjoittamiensa runojen läpi sekä avaa teoksen kirjoittamisprosessiin liittyviä pohdintoja. Miten materiaalia on koostettu ja kaivettu esiin. Miten Jaana Rönty on kokonaistettu ja miten hänet on tehty näkyväksi oman aikakautensa naisena ja ihmisenä.

Teoksen ote on kauttaaltaan feministinen ja erityisesti naisruumiillisuus on siinä keskeinen tutkimuksen kohde.

Lehikoinen luo onnistuneesti asetelman, jossa Jaana on enemmän todellinen kuin fiktiivinen henkilö.  Jaana tulee lukijaa liki alistettuine ruumineen kaikkineen ja jos tuntuu siltä, että tässä on jotakin kummallista, niin näin ei ole, sillä raja "oikeiden" ihmisten ja romaanihenkilöiden välillä on ylipäänsä keinotekoinen ja jälkimmäiset voivat toisinaan olla hyvinkin edellisiä todellisempia.

Punelma haastaa kirjallisuutemme 1900-luvun alun viralliset narratiivit. Käy ilmi, että mm. erään herra Runebergin teksteissä on kosolti propagandistisia pyrkimyksiä, joilla luodaan kansallista identiteettiä, joka pohjimmiltaan perustuu luokkaerojen ja porvariston aseman ylläpitämiseen. Jaanan ja hänen kaltaistensa osana on olla "rihkamakansaa."

Lehikoinen ruoppaa esiin myös esimerkiksi maakuntalaulut ja niiden osallisuuden kansallisen identiteetin luojina. Maakuntalauluista löytyy vahvaa vallankäyttöön perustuvaa roolittamista. Toisia ne ylentävät, toisia alentavat. Näin muodostuu "kollektiivinen mentaalikartasto", jonka stereotypiat elävät keskuudessamme yhä ja siksikin on tärkeää tuoda esiin maakuntalauluihin sisältyvä propaganda.

Punelmassa Jaana Röntystä tulee opas, jotka johdattaa lukijaa näkemään naisten ruumiillistamiseen liittyvän vallankäytön muotoja. Leinon romaanissa, Lehikoinen muistuttaa, Jaana nähdään paitsi objektiruumiina, ennen kaikkea likaisena ruumiina. Jaanan kokemat raiskauksetkin Leino kuvaa pelkkinä kertomuksen "höysteinä". Lehikoinen kiteyttää Leinon tavan kohdella Jaanaa kommentoimalla tämän tilannetta Leinon ohi.

Naiseutesi on tahra.

Luokkasi on tahra.

Perimäsi on tahra.

Ruumiisi on tahra.

Seksuaalisuutesi on tahra.

*

Jaana kurkottaa vuodesta 1907 kohti Lehikoista ja muistuttaa olemassaolonsa kautta kieleen sisältyvästä vallasta:

"Sinut kohdatessani opin, että kieli on valtaa. Sinut kerrotaan aina jonkun toisen silmillä ja suulla."

Niin sinutkin, niin minutkin on kerrottu, emmekä me tiedä, mitä versioista meistä ihmisten puheissa elää, minkälaisissa tarinoissa ja minkälaisissa tarkoituksissa me esiinnymme.

"Mutta entä jos ei ole kieltä? Tai jos virallinen kieli ei vastaa omia kokemuksia? Jos se järjestykseen saattamisen sijaan onkin kuilu, joka voimistaa kokemusta perustavanlaatuisesta erosta sekä omasta vääränlaisuudesta? Jos se häivyttää näkyvistä enemmän kuin valaisee? Poistaa ymmärryksen piirin? Kategorisoi ja asettaa pohjalle ... Jos juuri kieli osoittaa arvottomuutesi?"

Punelmassa Lehikoinen nostaa esiin "historian kerrokset, joita ei ole pidetty kertomisen arvoisina tai jotka ovat sotineet kollektiivisesti hyväksyttyä kertomuslinjaa, aatemaailmaa ja vallassa olleiden arvoja vastaan".

Tämä on hyvä muistutus meille myös siitä, että "kertomuslinjat" eivät ole pelkästään historiaan kuuluva ilmiö, vaan ne ovat vallalla ja niitä luodaan joka hetki milloin minkäkin pyrkimyksen edistämiseksi. Hyvä esimerkki on vaikkapa THL:n luoma narratiivi siitä, että korona on ohi tilanteessa, jossa ihmisiä kuolee tähän virukseen aiempaa enemmän (viime viikolla noin 300 henkilöä).

*

Punelma laajenee kannanotoksi taiteen eettisyydestä ja tarkoituksesta sekä taiteeseen kytkeytyvistä toiseuttamisen prosesseista. Lehikoinen ei kaihda tuoda esiin, miten osalle taiteilijoista taide on väline, jonka avulla he ensisijaisesti nostavat esiin itseään tekijöinä. Taiteen rooli rinnastuu näin Jaanan asemaan objektina ja välineenä Leinon romaanissa.

Lehikoinen kysyy, "missä määrin taiteen tehtävä on olla totta - tai onko se lainkaan taiteen tehtävä?" Jatkokysymyksinä pohdin, voiko taide ylipäänsä olla totta? Mitä taiteen totta oleminen tarkoittaa ja mistä sen totuudellisuuden voi tietää? Millaisia ovat ne tavat ja keinot, joilla voidaan tehdä totta taidetta?

Punelma on minulle suorastaan unelmateos, koska se synnyttää niin paljon kysymyksiä, joista olen erityisen kiinnostunut.  Se saa minut pohtimaan mm. taiteen vastaanottoon liittyviä toiseuden/toiseuttamisen kokemuksia, jotka ovat minulle varsin omakohtaisia.

Törmään jatkuvasti siihen, miten (erityisesti some) nostaa ja hypettää kirjallisia teoksia tavalla, joka saa minut kokemaan vierautta ja ulkopuolisuutta, koska en löydä näistä teoksista aihetta moiseen melunpitoon. Toisinaan suorastaan päinvastoin. Kun iso joukko vakuuttaa jonkun teoksen loistavuutta ja oma kokemukseni teoksesta on varsin toisenlainen alan kärsiä hehkutussuperlatiiviallergiasta. 

Kumpi vaikuttaa enemmän teoksen vastaanottoon: itse teos vai sen tekijä?

*

Lehikoinen siteeraa Susan Sontagia, joka esseessään "There" and "Here" (1995) kirjoittaa, että "shoppailuaikakauden älymystön, joka on pääosin kaikkea muuta kuin köyhää ja marginaalista, on yhä vaikeampaa identifioitua huono-osaisten toisten asemaan."

Sontagin huomion paikkansapitävyys on helppo todistaa, jos yhtään seuraa maamme yhteiskunnallista keskustelua, jossa köyhyys ja huono-osaisuus valitettavan usein nähdään ensisijaisesti ihmisten omana vikana.

Yksi Punelman monista ansioista on juuri se, että se tarjoaa etuoikeutetullekin lukijalle mahdollisuuden kokea,  mitä köyhyys, huono-osaisuus ja toiseus koettuina tarkoittavat ja miten ne ihmiseen vaikuttavat.

Kirjallisuuden voima on ihmeellistä. Niin ihmeellistä, että yli sadan vuoden takaa romaanihenkilö voi herätä henkiin ja antaa meille kirjailijan avustuksella paitsi tarinansa myös saada meidät näkemään menneen lisäksi myös nykyhetken uusista perspektiiveistä.



Tiina Lehikoinen: Punelma

350 sivua

LIKE (2022)

2 kommenttia:

  1. Nyt kyllä kiinnostuin toden teolla! En tiennyt, että Leinolla on tällainen romaani. Minä väsyin kirjagramiin ja lähdin pois. Uutuuskirjathan siellä ovat voimakkaasti etualalla, mikä on sääli huomioon ottaen kirjojen lyhyen elinkaaren muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ollut minäkään Jaana Röntystä ennen kuullut, mutta Punelman myötä kiinnostus sitä kohtaan heräsi.

      Instassa on puolensa ja puolensa. Välillä tosiaan väsyttää koko touhu, mutta toistaiseksi olen tehnyt niin, että sitten olen vaan siellä vähemmän.

      Poista