sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Annie Ernaux: Vuodet


 "Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne emme enää koskaan pääse."

Ranskalaisen Annie Ernaux'n (s. 1940) Vuodet (Les Années, suom. Lotta Toivanen) on muistelmateos, jossa Ernaux luo lineaarisen kollaasin elämästään. Puhutaan filminauhasta, joka kulkee ihmisen silmien editse juuri ennen hänen kuolemaansa ja Vuodet voi nähdä juuri tämän kaltaisena välähtävien kuvien sarjana.

Merkillepantavaa tässä teoksessa on, että sitä ei ole kerrottu niinkään muistelevasta subjektista käsin vaan Ernaux kuvaa, miten erilaiset yleismaailmalliset tapahtumat, aikakausien virtaukset ja eri alojen ja elämänpiirien kehityskulut vaikuttavat kokevaan minään.

Ernaux antaa itsensä Vuosissa kohteeksi, jolle ja jota vasten maailma tapahtuu. Teoksen lopussa hän kirjoittaa, että hänen kirjastaan "tulee imperfektissä virtaava kertomus, johon nykyhetki vähitellen uppoaa elämän viimeistä kuvaa myöten."

Vuodet on joki, johon jokainen lukija astuu oman ikänsä merkitsemän henkilökohtaisen kontekstin kautta, joka ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten Ernaux'n teoksen kokee. Se, mikä toiselle ehkä näyttäytyy nostalgiana, edustaa toiselle kuvausta ajasta, jonka hän itsekin on elänyt.

Vuodet tallentaa aikaa ja kokemuksia passiivin ja me-muotoisen kerronnan kautta siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.

Toistan. Siinä määrin kuin kieli sen tekee mahdolliseksi.



"Hän pysyisi aina oman kielensä, kaikkien yhteisen kielen sisällä, se oli ainoa väline, jolla hän saattoi pureutua häntä raivostuttaviin asioihin."


Kaikki se, minkä kuvaamiseen ja välittämiseen eteenpäin kieli ei riitä painuu viimeistään kokijansa myötä lopulliseen unohdukseen.

Ernaux tuo esiin kielen rekisterit, miten käyttämämme kieli muuttuu eri tilanteissa ja ympäristöissä, ja miten "kotikieli on elimellinen osa meitä". Miten se on kielemme pohja, joka kantaa mukanaan kodin koko ympäristöä. 

Perheessä käytetty kieli on kuin oma murteensa, jota ulkopuoliset eivät voi täysin ymmärtää. Keskeisessä asemassa ovat myös sukupolvelta toiselle kulkevat sanonnat. Niiden perheensisäistä me-subjektiviteettia luova perheliima. Kielen ja lapsuudenkodin merkityksen korostamisen osalta Ernaux'n teoksesta voi löytää sukulaisuutta Natalia Ginzburgin teokseen Kieli jota puhuimme.


Kieli kasvaa sanoja laajemmaksi. Omaa muistin kieltään Vuosissa puhuvat valokuvat, joihin ikuistetaan erityisesti elämän tärkeät hetket. Valokuvista tulee kannattimia, jotka pitävät yllä juhlahetkien varaan rakentuvaa kertomusta, joka kertoo hyvin vähän suurimmasta osasta ihmisen elämää. Juhlavalokuvissa näkyvät elämän korkeat hetket. Kuvaan jäädytetyt tuokiot, joista on häivytetty arki ja sen ikävä paino. Vuosien myötä kuvista tulee totuus, jolla välttämättä ei ole paljoakaan tekemistä eletyn totuuden kanssa.

Vuosikymmenet ominaispiirteineen heräävät Ernaux'n teoksessa eloon ja paljastavat, miten kokemamme on aikasidonnaista. Samalla hahmottuu, miten samatkin sanat ja ilmaisut (esimerkkinä vaikkapa vapaus) sisältävät aivan erilaisia vivahteita ja saavat erilaisia ilmenemismuotoja sen mukaan, millä vuosikymmenellä eletään ja minkä ikäisestä henkilöstä on kysymys. Vaikka tämä on ensi ajatuksella itsestäänselvää Ernaux onnistuu kuvaamaan näitä merkitysliikahdusten piirteitä harvinaisen syvästi ja kattavasti.

Rakastan Ernaux'n kultivoitua ironiaa, joka tulee herkullisesti esiin hänen kuvatessaan naisten suhdetta vapauteen. Vaikka tyttärillä on äitejään enemmän vapauden mahdollisuuksia, ovat ne usein näennäisiä tai tyttäret eivät osaa nähdä vapauksiensa arvoa.

"He olivat luulleet, etteivät ikinä alkaisi muistuttaa äitiään, mutta siinä he nyt jatkoivat samaa rataa. Heillä oli enemmän vapautta, olihan heillä Beauvoirin Toinen sukupuoli ja mainoslause Moulinex vapauttaa naisen!" (kurs. Ernaux'n)


Vaikka vuosikymmenet ja viitekehykset vaihtuvat monet peruskysymykset pysyvät pohjimmiltaan samoina. Perheen asema ihmisen elämää jäsentävänä yksikkönä näyttäytyy teoksessa vahvana. Ernaux havainnoi, miten perhe-elämä ottaa aiempien unelmien paikan ja tuo mukanaan materialismin. 

Perheen hyvinvointi ja naisen itsensä toteuttaminen joutuvat usein vielä tänä päivänäkin törmäyskurssille ja aiheuttavat syyllisyyttä naisille, vaikka edistystä on tässä suhteessa tapahtunutkin. Kun Ernaux kuvaa, miten vielä 1900-luvun puolivälissä pelkkä päiväkirjan kirjoittaminen tuntui uhkalta perhe-elämää kohtaan hahmottuu esiin yhteiskunnallisesti laajempi sukupuolten välistä epätasa-arvoa kuvaava tilanne, jonka vertailukohdaksi luennassani asettuu italialaisen Alba de Céspedesin romaani Kielletty päiväkirja (Otava, Quaderno proibito 1954).

Ernaux'n päiväkirjan kirjoittamiseen liittyvä pohdinta siitä, miten hän koki, että päiväkirjan kirjoittaminen manifestoi tunteen siitä, että naisella ei ole oikeuttaa "sisäiseen maailmaan" voisi aivan yhtä hyvin olla peräisin de Céspedesin romaanista.


Ernaux'n teoksen laaja aikaperspektiivi on pääsylippu paitsi laajoihin yhteiskunnallisiin muutoksiin myös arvoissa tapahtuneisiin siirtymiin. Lähestyttäessä nykyaikaa esiin nousee, miten kaikesta ihmisessä tulee yhä enenevässä määrin jatkuvan markkinoin kohde.  Tässä kehityskulussa merkittävä osa on kehoon liittyvillä täydellisyyspyrkimyksillä, jotka avaavat yhä uusia mahdollisuuksia markkinoida keinoja, joiden luvataan tekevän kehosta täydellisen.

Vuodet ankkuroituu vahvasti ranskalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen ilmastoon ja niiden vaikutukseen yksittäisen ihmisen elämään. Samalla se kuitenkin nousee yleisemmäksi ajankuvaksi, sillä suuret historialliset tapahtumat (toisen maailmansodan seuraukset, Berliinin muurin murtuminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Balkanin sodat, terrori-iskut) ovat vaikuttaneet suoraan vähintäänkin koko länsimaailmaan. Silti se, miten nämä asiat on koettu ja minkälaisia vaikutuksia niillä on ollut on aina sidoksissa paitsi kokijaansa yksilönä myös hänen kansalliseen identiteettiinsä.



Annie Ernaux: Vuodet

215 sivua

Les Années

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus 2021




1 kommentti: