Siirry pääsisältöön

Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä


Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan.

En pidä ns. äitikirjoista. 

Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita. 

"Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?"

Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani.

Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista. 

Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa.

En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään. 

*

Kasvukausiin on kirjoittanut moni kirjailija*, jonka teoksista olen suuresti pitänyt, joten ennakkoluuloistani huolimatta halusin tutustua tähän esseekokoelmaan. Helpotukseni oli suuri, kun varsin pian kävi ilmi, että näissä esseissä äitiyttä lähestytään ei-niin-perinteisistä näkökulmista.

Tekstit ovat varsin henkilökohtaisia. Välillä jopa niin, että tunnen olevani kuokkavieras toisen ihmisen elämässä. Tunnen melkeinpä epämukavuutta siitä, että minut päästetään niin lähelle. Yhtä lailla tunnen oloni jollakin tapaa valituksi. Että tämä kaikki minun annetaan nähdä ja kokea.

*

Usemmassakin tekstissä (Hanna Weselius, Sari Järn, Juha Itkonen) nousee esiin ylisukupolvisuuden vaikutus omaan vanhemmuuteen. Omien vanhempien tekemiset näkyvät niin hyvässä kuin pahassa. Vanhemmuus voi tarjota avaimen päästä käsiksi siihen, miksi omat vanhemmat ovat toimineet niin kuin he ovat toimineet. 

Itkonen nostaa esiin havaintonsa siitä, miten hänen oma isänsä on ollut oman aikansa roolimallien vanki. Tämä selittänee vanhempiemme käytöstä laajemminkin.

Weselius kirjoittaa myös siitä, miten ns. äitiysoppaissa äidit usein nähdään yhtenä massana. Rachel Cuskia lukiessa hän kysyy, onko äitiys vapausrangaistus. Tämäkin kysymys ansaitsisi aivan oman pohdintansa vapauden ja rangaistuksen määrittelyistä alkaen.

Pimenoffin teoksen kutkuttavin teksti on Miina Supisen lapsen varastetun skuutin ympärille kirjoittuva essee, jossa Supinen ei varsinaisesti viittaa äitiyteen ollenkaan, mutta tulee skuuttia etsivää äitiä kuvatessaan naulanneeksi äitiyteen liittyvän huolenpidon ja venymisen. Mitäpä äiti ei tekisi lapsensa hyvinvoinnin edistämiseksi. Ai että ne lukemattomat kerrat, kun olen julkisilla kaatosateessa raahautunut erinäisiin paikkoihin ostaakseni huuto.netissä tarjolla olleen lelun tai vastaavan, koska juuri kyseinen esine on ollut lapselleni tärkeä. Ilman lasta olisi huomattavasti enemmän osoitteita, joissa en olisi koskaan käynyt.

Kasvuvuosien intiimeintä tekstiä on Sinikka Vuolan kuvaus hänen keskenmenostaan sekä vuosista, jolloin uusi raskaus ei ottanut onnistuakseen. Vuolan teksti kasvaa kysymykseksi itsen ja totuuden välisestä suhteesta. Miten vaikeaa on löytää, nähdä ja myöntää totuus itsestä edes itselleen.

"Tapahtui elämässä sitten mitä hyvänsä, ainakin tunteet ovat totta.
Ne ovat luotettavia kertojia."

Tätä tekstiä kirjoittaessani omat tunteeni levittyvät pitkin näppäimistöä ja tekevät kirjoittamisesta vaikeaa. Ne huutavat ulkopuolisuuttani. Niiden kasvoilla on unohdetun lapsen ilme. 

*

Silvia Hosseni edustaa teoksessa naisia, jotka eivät halua hankkia lapsia. Suhteesta äitiyteen sekään ei tosin vapauta. Ida Pimenoff tuskailee äitiyteen liittyvää oman ajan puutetta ja luo kiintoisia näkökulmia äitiyden ja kulutusyhteiskunnan välisestä suhteesta.

Emma Puikkonen kirjoittaa äitiydestä ekokatastrofin aikakautena ja Marjo Niemi puolestaan erityislapsen mukanaan tuomista lukemattomista haasteista, joiden määrää lisää se, että apua on vaikea saada edes sinnikkäästi vaatimalla. Yhtä lailla tekstissä kuitenkin pilkahtelee ilo ja rakkauden lämpölamppu.

Koska olen lukenut niin Puikkoselta kuin Niemeltäkin useita heidän romaanejaan asettuvat nämä tekstit merenkäyntiin heidän kirjoittamansa fiktion kanssa. Mietin lukiessani erityisesti Puikkosen uusinta romaania Musta Peili sekä Niemen teosta Kaikkien menetysten äiti. Jälkimmäisen kohdalla pohdinta menee niin kierteille, että en itsekään (ainakaan vielä tällä hetkellä) onnistu ottamaan selvää, missä tyylilajissa Niemen essee ja edellä mainittu romaani käyvät kommunikaatiota.

Venla Rossin bonusvanhemmuutta käsittelevä teksti on tervetullut tuttavuus, sillä bonusvanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä en juurikaan ole tullut ajatelleeksi. Bonusvanhemman asema sijoittuu Rossin mukaan vanhemmuuden harmaalle vyöhykkeelle. Velvollisuuksia on paljon, oikeuksia ei juurikaan.

Heini Junkkaalan essee muistuttaa, että äidiksi voi päätyä myös vähemmän perinteisiä reittejä pitkin. Tekstissä käsitellään muun muassa perheen sisäiseen adoptioon liittyviä kysymyksiä sekä äidiksi tulemisen ja homouden välistä ristiriitaa.

"Androgyyninen homon identiteettini oli ristiriidassa turvonneiden rintojen, levinneen lantion ja sen kaikkinaisen pehmeyden, pyöreyden ja haurauden kanssa, jota uuden elämän kantaminen minussa aiheutti."

Omassa luennassani Junkkaalan essee ripottuu osaksi hänen Kansallisteatteriin ohjaamaansa Homoäiti-esitystä. Näin varmaankin ainakin osin siksi, että Katja Küttnerin roolisuoritus Homoäitinä teki minuun varsin lähtemättömän vaikutuksen.

Kasvukausien tekstit resonoivat minussa eri tavoin. Niitä lukiessani olen kuulija, oppija, hämmästyjä ja välillä vihastujakin. Omaa elämäntilannettani lähimmäksi tulee Johanna Venhon essee, joka kertoo mm. vanhemman ikävästä lapsen aikuistuttua ja muutettua pois kotoa. Tämä tilanne on minulle edessä lähitulevaisuudessa ja se kammottaa jo nyt. Kaikki se tyhjyys, jota se tulee tuomaan mukanaan. Varmaa on, että tulen palaamaan Johanna Venhon tekstiin ja etsimään siitä lohtua. Mm. seuraavista sanoista:

"Tuntui kuin minusta olisi revitty kappaletta irti. Vähenin, heikkenin, hiljenin. Aina kun koetin puhua siitä, miten koski, kun lapsi oli itsenäistymässä, maailma huusi korvaan: Kaikkihan on hyvin! Kaikki on niin kuin pitääkin! Niin on, niin on, inisin. (Ajattelin: te ette tajua mitään.)"



Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä
313 sivua
WSOY (2022)


* Kasvukausiin on kirjoittanut seuraavat kirjailijat: Silvia Hosseini, Juha Itkonen, Heini Junkkaala, Sari Järn, Juhani Karila, Marjo Niemi, Ida Pimenoff, Emma Puikkonen, Venla Rossi, Miina Supinen, Johanna Venho, Hanna Weselius ja Sinikka Vuola.



Kommentit

  1. Minua taasen ei kiinnosta ns. äitikirjat (en tiedä pitäisinkö niistä, koska en lue sellaisia kiinnostuksen puutteen takia). Koska minulla ei ole lapsia, tämän sanominen on vielä ”kauheampaa” kuin sellaisen sanomana, jolla on lapsia.

    Sinun kirjoituksesi kuitenkin on kiinnostava ja on totta, että nainen ei pääse äitiysajatuksia pakoon, vaikka ei lapsia haluaisi. Inhottaa, miten jotkut rinnastavat äitiyden ja naiseuden.

    Minulla on kompelksinen suhde vanhempiini, mutta ymmärrän heitä – ehkä vähän liikaakin, erityisesti äitiäni. Sen sijaan sisareni, jolla on useita lapsia, ei pysty ymmärtämään heitä (eikä antamaan anteeksi), koska hän kokee monet asiat sellaisina, joita ei koskaan voisi tehdä omille lapsilleen. En tekisi minäkään, jos olisi lapsia. Mutta ymmärrän vanhempiani. Ymmärrys voi tulla monia teitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään tuskin olisin lukenut tätä kirjaa, jos tässä ei olisi niin monia kirjoittajia, joiden teoksista olen pitänyt, ja olihan tämä sitten positiivinen yllätys monine näkökulmineen.
      Minulla on hyvin kompleksinen suhde äitiini ja luulen sen olevan osasyy, miksi nämä äitiyskirjat herättää usein vaan ahdistuksta. Monien äitini taholta kokemieni asioiden kauheus on muuttunut vielä kauheammaksi, kun itsestä tuli äiti. On ihan uskomatonta, miten äiti vieläkin pystyy loukkaamaan mua aina välillä, vaikka monille hänen sanomisilleen olen jo tullut suht immuuniksi. Asiaa ei helpota se, että hänen kanssaan näistä asioista ei ole pystynyt puhumaan.

      Poista
    2. Tosi hyvä näkökulma sinulla tuo, että oma äitiys on avannut näkökulmat sinulla vielä kauheammiksi. Ehkä sisareni kohdalla on myös näin. Omalta osaltahan en voi tietää, kun ei ole lapsia. Toisaalta me olemme sisareni kanssa jo persooniltamme hyvin erilaisia ja perhedynamiikka taannoin oli erilainen (minä ulkopuolinen, sisareni huomionhakuinen). Puhumista ei ole meilläkään pahemmin harrastettu ja minua vanhempani ovat loukanneet pahemmin kuin sisartani. Nykyään välit vanhempiin ovat enemmänkin muodolliset. Itse koen, ettei se riitä siskolleni ja siskoni taas itse kokee vanhempieni olevan “epäkiinnostuneita” (itse ymmärrän taas tätä “epäkiinnostusta”, jota en näe “epäkiinnostuksena” koska ymmärrän vanhempieni ongelmia).

      Ovat kyllä todella mutkikkaita nämä asiat! Ja anteeksi avautuminen, mutta tämä aihe on minulle ilmeisesti aika… en tiedä, mitä sanoisin. Häiritsevä, ehkä.

      Poista
  2. Itse kirjoitin huonon äidin näkökulmasta, jotta sillekin löytyisi sanoitusta. Kuten kerroin annan lasteni olla rauhassa. Minä en tule saamaan lähestymiskieltoa, (vrt. Miina) koska olen ymmärtänyt sen, että mikään suhde, jossa toinen juoksee karkuun ja toinen perässä, ei ole toimiva. Itse en koskaan ymmärtänyt miksi minun äidistäni sanottiin että hän on ihana ihminen, koska vihasin häntä niin paljon. Saman ovat joutuneet kokemaan omat lapseni. Suosittelen lukemaan koko kokoelman, varsinkin jos aihe on kovin arka. Tekstit saattavat avata tunnelukkoja, ja sen tietoisuuden, että muillakin voi olla ikävä äiti, mutta muuten ehkä kelpo ihminen. 💓 t. SJ

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j