Reader, why did I marry him?

En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen. Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja. Äitiys, täältä tullaan! Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia. Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan. Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos. Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin

Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa. En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa. Vain märkivää haavaa. Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa.  Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua.  On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle. Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää jatkaa avautumistaan Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumis

  Näin kirkkaan ja selittämättömän unen: näin unta että leikin peilikuvani kanssa. Mutta missään peilissä ei ollut minun kuvajaistani vaan niistä heijastui joku joka en ollut minä. Tämän unen vuoksiko minä keksin Ângelan peilikuvakseni? Ehkä unen vuoksi, ehkä ei. Joka tapauksessa kirjailija (mies) keksii Ângelan - naisen. Kirjailija on Adam ja Jumala, Ângela hänen luomansa kylkiluu. Asetelma muistuttaa Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja , jossa Lori (nainen) etsii vastausta elämisen kysymyksiin Ulisseksen (mies) oppilaana. Miksi Lispector haluaa alistaa naisen miehen palvelukseen? Miksi hän antaa miehelle Jumalan paikan? Näitä kysymyksiä tarkastelen tässä tekstissä feministisen lukutavan kautta.  Elämän henkäys on kirjoitettu kirjailijan ja Ângelan välisenä dialogina. Minä ja Ângela olemme sisäinen dialogini - minä keskustelen itseni kanssa. Käytännössä keskustelun sijaan kirjailija ja Ângela ilmaisevat itseään vuorotellen kirjailijan sallimissa rajoissa. Minun oli k

Ukki Ukki Ukki! En voi lähestyä Sivistynyttä ja miellyttävää ihmistä ilman, että ensimmäisenä ei esiin astuisi Ukki, joka on lainannut ominaisuutensa kirjan nimeksi. Tai no. Sivistyneen ja miellyttävän välillä alkaa aika nopeasti särähdellä, sillä samaan aikaan kun kumpikin niistä on Ukin kohdalla totta on ne sitä vain siihen asti, kun liikutaan Ukin mukavuusalueilla. Ukki on teoksessa kaikkialla silloinkin kun ei ole. Ukki on elossa palvelutalossa, myöhemmin Ukki on kuollut ja hänen talonsa pitää siivota. Ja ne kaikki paperit ja valokuva-albumit ja minäkertoja niissä albumeissa lapsena hymyilemässä tekemässä mitä milloinkin, kuten lapsilla on tai ei ole tapana. Mutta nyt ei vielä suunnitella Ukin hautajaisia, sillä Ukki on palvelutalossa ja minäkertoja aka Ukin lapsenlapsi hänen luonaan vieraana. Jutellaan, ollaan Ukin silminä, kirjoitetaan Ukin saavutuksia muistiin. Niitä on paljon. Ukki on arkkitehti. Minäkertojakin on arkkitehti. Hieno ammatti, monien ihailema, mutta lähemmin tarka

Speculation! ⏪️ palataan tähän hetken päästä Sataman kapakan Hilda on teos, jossa Silja Koivisto jäljittää isotätinsä, kotkalaisen prostituoidun, Hilda Hakkaraisen (1902-1939) elämänvaiheita. Koiviston kirjassa tutustutaan Kotkan öisiin katuihin ja elämään erityisesti 1930-luvulla. Tutuksi tulevat niin viranomaisten, kuten huoltopoliisin, toimet ja yritykset pitää naisten seksuaalisuus, alkoholinkäyttö ja käytös ylipäänsä miesten määrittämissä aisoissa. Sataman kapakan Hilda on tutkijan tekstiä, huolellisesti kokoon kasattua ja punnittua. Omassa luennassani ongelmaksi kuitenkin muodostuu, että nimestään huolimatta kirja ei ole niinkään kuvaus Hildasta, vaan kyseessä on pikemminkin yleisempi sosiaalihistoriallinen esitys. Tämä sinänsä ei ole ongelma, sillä Koivisto valottaa 1930-luvun arvoilmapiiriä ja naisten kohtelua varsin kiinnostavasti. Ehkä Koiviston tarkoituksena on ollut lähteä kuvaamaan Hildan tarinaa kertomuksellisuuden kautta, joka ei kuitenkaan oikein toteudu, koska teoksess