Siirry pääsisältöön

Atte Koskinen: Silmittömyys


Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa.

En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa.

Vain märkivää haavaa.

Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa. 

Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua. 

On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle.

Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää

jatkaa avautumistaan

Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumista osaksi virtaa. 

Tutustua Silmittömyyteen kuin ihmiseen. Riskinsä on aina.


Olemme lihastemme polkuja, niiden muisti

omaamme syvempi, vastaansanomattomampi.


Kahden ihmisen kohtaaminen on ihme. Mikä sana edellisessä lauseessa pitäisi lihavoida? Alleviivata? Kursivoida?

Aivan. 


Se, miten paljon ne kaksi ihmistä tuovat kohtaamiseen mukaan. Jos sen kaiken voisi nähdä. Miten paljon tilaa tarvittaisiin sen kuvaamiseen?

Voi tehdä toisin. Tehdä kuin Atte Koskinen. Tiivistää kaikkeuden sanoihin.

Silmittömyyden sanoissa se on. Se kaikki. Aina enemmän kuin mihin voi päästä käsiksi tai mille voi antaa muotoa.

Senkaltainen sellainen ihme. Sanat, jotka muodostuvat kirjaimista sellaisina kuin kirjaimet ovat vs. Silmittömyyden sanat ja niihin sisältyvät laukaisumekanismit. Sen toisen ihan kaikki siihen hetkeen asti. Kuten myös sen toisen, sillä kaksihan heitä on. 

Siihen astisten yhteentulo.

Huimaus.


Muutos, jonka toinen saa aikaan. Jonka toinen näyttää. Jätetään pilkkuun jatkumaan,

Annetaan jatkua pisteen yli. Tässä vaiheessa voi kai jo sanoa: jatkuu jatkumistaan


Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva

saakaan uuden elämän kasvoillasi,


Olla vahainen identiteetti, kuten on myös hänen identieettinsä. Ja tästä hetkestä - joka juuri on mennyt - eteenpäin ei vahasi, ei vahansa ole enää sama. Vahassa vaatimus, ihkatuore.


Tästedes jokin sinussa tunnistaa sen,

oppii hakeutumaan kohti. Oppii vaatimaan.


*


Elämä on musta tila, pimeänä ympärille kietoutuva avaruus. Kun ne kaksi tulevat lähelle toisiaan mustan keskelle alkaa muodostua kukintaa. Teräledet, joissa ne kaksi viereentyvät toisiinsa. Näin sanoo Silmittömyyden kansi.

Silmittömyys oli yksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Hyvä niin, että on palkintoja, joita myös runoilijat voivat tavoitella. Palkintoja, jotka eivät ihan ensisijaisesti tähtää myyntilukuihin, kuten eräs toinen nimeltä mainitsematon palkinto.

Hyvää on myös se, että esikoiskirjapalkintoon ei voi saada kanta-asiakkuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että esikoisteoksen voi kirjoittaa vain kerran. 

Silmittömyys on komea teos. Kuin taottu ilman jähmettämistä. Se on muodoltaan maltillisen voimakas, kasvava. Harvinaisen taidokas tosiaan ollakseen tekijänsä esikoinen.




Atte Koskinen: Silmittömyys

57 sivua

WSOY (2022)

Kansi: Emmi Kyytsönen

Kannen kuva: Abraham Mignon



Kommentit

  1. Sait kiinnostumaan! Sitaatit ovat hienoja, menee lukulistalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lauri Viita: Betonimylläri ja muita runoja - BAR Finland, 12

Jos nyt kävisi niin, että Alepan kassajonossa joku väittäisi, että Lauri Viidan Betonimylläri on paras koskaan Suomessa julkaistu esikoisteos, en alkaisi väittämään vastaan. Kirjan takakannesta löytyy seuraavia mainintoja: "Todella alkuperäinen, omalaatuinen kyky" (Lauri Viljanen, HS) "Hehkuvaa laavaa, joka vyöryy vastustamattoman sisäisen paineen alta." (Holger Lybäck, Finsk Tidskrift) "Suurta voi syntyä odottamatta, ja tässä näyttää tapahtuneen nousu suoraan huipulle." (Hämeen kansa) * Viidan esikoiskokoelman tyyppipiirteitä on runonsisäinen liikehdintä, jossa ylevä ja suuri muuttuu arkipäiväiseksi ja konkreettiseksi tai vaihtaa paikkaa usemman kerran.  Runo 'Alfhild' alkaa säkeillä: Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät Ja päättyy säkeisiin: Niin suuri on Jumalan taivas ja maa, oi lapseni rakastakaa Näiden ylevien ja perinteisenkuuloisten säkeiden välissä isä ja äiti kulkevat peräkanaa ja morsiuspari ostaa p...

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen"  kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys.  Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.  Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.  Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt...

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip...