Siirry pääsisältöön

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen


Ukki Ukki Ukki!

En voi lähestyä Sivistynyttä ja miellyttävää ihmistä ilman, että ensimmäisenä ei esiin astuisi Ukki, joka on lainannut ominaisuutensa kirjan nimeksi.

Tai no. Sivistyneen ja miellyttävän välillä alkaa aika nopeasti särähdellä, sillä samaan aikaan kun kumpikin niistä on Ukin kohdalla totta on ne sitä vain siihen asti, kun liikutaan Ukin mukavuusalueilla.

Ukki on teoksessa kaikkialla silloinkin kun ei ole. Ukki on elossa palvelutalossa, myöhemmin Ukki on kuollut ja hänen talonsa pitää siivota. Ja ne kaikki paperit ja valokuva-albumit ja minäkertoja niissä albumeissa lapsena hymyilemässä tekemässä mitä milloinkin, kuten lapsilla on tai ei ole tapana.

Mutta nyt ei vielä suunnitella Ukin hautajaisia, sillä Ukki on palvelutalossa ja minäkertoja aka Ukin lapsenlapsi hänen luonaan vieraana. Jutellaan, ollaan Ukin silminä, kirjoitetaan Ukin saavutuksia muistiin. Niitä on paljon. Ukki on arkkitehti. Minäkertojakin on arkkitehti. Hieno ammatti, monien ihailema, mutta lähemmin tarkastellessa ei niin kovin glamöröösi sittenkään ainakaan aina. Tästä todistavat Turusen romaanissa työmaakäynnit ja kokouspöytäkirjat.


Arkkitehti totesi varaston syöksytorvea siirretyn kokousvälillä varaston itäseinän pohjoispäästä sen eteläpäähän. Lisäksi lattiasuunnitelmia on täydennetty (mm. polyuretaanilattian vaihto epoksiin väestönsuojan tiloissa). 


Sivistyneen ja miellyttävän ihmisen alaluokka on ”romaani, mikäs muu”. Se on oivallisesti kiteytetty. Romaaniin voi tunkea kaikenlaista ilman että se menettäisi romaani-identiteettiään ja tätä mahdollisuutta Turunen käyttää positiivisesti hyväkseen.

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen koostuu sähköposteista, pöytäkirjoista, dialogeista, lauseiden aloittamisesta pienellä kirjaimella.

Romaanin minäkertoja on yksityiskohtiin jumittuvaa sorttia, kuten käy hilpeästi ilmi mm. hänen kirjeenvaihdostaan uurnapuusepän (kyseessä on tietysti Ukille tuleva uurna) kanssa ja myös hänen ja hänen puolisonsa välisistä keskusteluista. Hänellä on tarve tehdä asiat huolellisesti. Sinnepäisyystekeminen olisi luultavimmin hänelle kauhistuksen kanahäkki.

Sanotaan (passiivissa), että kirjailijalla tulisi olla oma ääni. Turusella sellainen todellakin on. Se on uniikki ja sillä tapaa tunnistettava, että sen tunnistaisi, vaikka se tulisi ilman heijastinta pimeällä kadulla vastaan. Yksi sen tunnusmerkeistä on hilpeät yhdyssanat.

Serviettisijoitteluepävarmuus

Lusikkaleipähuoli

Sana- ja lausetasolla Turusen tekstissä on paljon leikkiä, riemua ja tuoretta hämmästystä. Ei Sivistynyt ja miellyttävä ihminen kuitenkaan mikään huumorikirja ole, sillä se tuottaa usein myös nenäliinahapuilua (erityisesti jos omakin läheinen on ollut palvelutalossa), kun Ukin aiemmin valtava maailma tekoineen yhä pienenee ja menee kippurampaan, kunnes on vain huone, jossa Ukki nukkuu ja elää, eikä itse kovin hyvin tiedosta, missä hän on ja mitä hänen ympärillään tapahtuu.

Ihmisen osa.

Kiellelistunnelmallisessa mielessä Turunen kirjoittaa pidennettyä lakonismivoittoista kaurismäkeä, jossa ilo ja suru ovat jatkuvassa syleilyssä kolmansien pyörien muistuttaessa elämän rajallisuudesta. Ensin on, sitten ei ole. Niiden välissä joku versio lyhyempi tai pidempi, maineikkaampi tai sen vastakohta välimuotoja unohtamatta.

Ukki hallitsee teosta ja hän saa lukiessani erään asiakkaan kasvot ja vähän persoonankin ajalta, kun olin töissä kaupassa. Sellaista tapahtuu, että joku ihminen unohtuu täysin, kunnes törmää romaanihenkilöön, joka herättää unohtuneen eloon, vaikka hän on kuollut.

Sivistynyt ja miellyttävä ihminen on laadukasta kirjallisuutta, taattua Eeva Turusta.




Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen
439 sivua
Siltala (2022)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän