Harry Salmenniemi: Varjotajunta

Kun kuuluu tiettyyn kuplaan, ajattelee suurin piirtein niin kuin kyseisen kuplan sisällä ajatellaan. 

Edellinen lause on itsestäänselvyys, mutta vielä enemmän se on tämän tekstin aloituslause.

Kuplaan kuuluvat jakavat samat arvot ja pitävät samantyyppisistä asioista. Yksinkertaistan, mutta pointti lienee selvä. 

Framåt! 

Itse kuulun mm. kuplaan, jonka jäsenet pitävät Harry Salmenniemen kirjoista. Jopa niin, että välillä tuntuu, että tärkeämpää kuin se, mitä Salmenniemi kirjoittaa on se, että hän kirjoittaa, jotta voimme ihastella hänen kirjoittamaansa.

Harry Salmenniemi on itseään suurempi ilmiö ja kun hän ironisen osuvasti tökkii yhteiskuntamme kipukohtia minä huokaan kiitos. Tuntuu hyvältä. Juuri tätä halusin ja haluan lisää.

Mutta nyt astun ulos kuplastani.

Astun Varjotajuntaan. 

Teoksen kansi on harmaa. Mitä muuta se voisi ollakaan. Harmaa kertoo, että sellaista ihmisen elämä enimmäkseen on, melko väripuutteellista. Samalla kansi esittää, että sellaista on myös Harry Salmenniemen elämä. 

Tummemman harmaalla pohjalla on neliö, jonka sisällä on rinkula, joka ei ole täysin rinkula, vaan tarjoaa rinkulan sisällä olevalle mahdollisuuden astua rinkulan ulkopuolelle. Rinkula on muistuttaa pyörästä, johon jokainen voi kuvitella haluamansa näköisen oravan.

Rinkulan sisällä on kirjailija. Tässä tapauksessa Harry Salmenniemi, joka Varjotajunnan myötä avaa rinkulan sisälle jäävää osaa ja muistuttaa, että jokainen kirjailija on vanki, kuten jokainen ihminenkin ja niin onhan kirjailijakin ihminen.

Luen Varjotajuntaa ikään kuin autofiktiona. Sen päähenkilö on nimeltään Harry Salmenniemi, jota ei kuitenkaan tule sekoittaa jyväskyläläiseen kirjailijaan Harry Salmenniemeen. Kyse on rosvo- ja poliisileikistä, jossa autofiktio saattaa edustaa kumpaakin leiriä. 

Salmenniemen valovoimaisuudesta kertoo, että vaikka tätä tekstiä aloittaessani omasin melko selkeän kuvan, mistä tätä teosta aion kritisoida, huomaan kirjoittaessani, että Salmenniemen kritisointi on vaikea tehtävä yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen kirjoittamansa saa minut lupaa kysymättä lankeamaan loveen.

Kirjailijalle (kuten esimerkiksi Harry Salmenniemelle) ja kirjallisuudelle ylipäätänsä pahinta on löysä kehuminen, jota voisi myös instagram-arvioinniksi kutsua. 

On kirjailijoita tai itse asiassa he lienevät enemmänkin "kirjailijoita", joille on tärkeää nimenomaan se, että heidän teoksiaan kehutaan. Missä itsekritiikki? Vaikka koko maailma (hups!) kehuisi teostasi, se on merkityksetöntä, jos teoksesi ei ole hyvä. 

Kehuihin ei ole luottamista. Niitä jaellaan moninaisista syistä. Itsekin rakastan hehkuttamista, mutta on hyvä pitää mielessä, että sillä ei ole mitään tekemistä kritiikin kanssa. Se on ihanaa ihan itsessään. Se, miten joku teos saa lukijan liitelemään ja synnyttää halun kertoa kyseisestä teoksesta kaikille. Se, kun teos luo tunteen, että sitä lukijanakin on teoksen myötä jotenkin enemmän olemassa. Jotenkin todellisempi. Jotenkin elävämpi.

Harry Salmenniemi ei ole kehujen kalastelija. Hän on kirjailija ilman "-merkkejä ammattinsa ympärillä. Tämän vuoksi hänen kirjojaan voi myös kritisoida, jos siihen on syytä. 

Varjotajunta on sisäänpäin kääntynyttä kirjallisuutta. Siinä kerrotaan, miten kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi Delfiinimeditaatioita-teoksen julkaistuaan odottelee junaa Helsingin Pasilan Tripla-nimisessä ostosparatiisissa. Hän käy Sieni-ravintolassa. 

Kuljeskelee. 

Ajattelee.

Kirjailija nimeltä Harry Salmenniemi kertoo tapaamisistaan toimittajien kanssa ja kaipaa vaimonsa ja poikansa luo kotiin Jyväskylään. Hän matkustaa junalla. Hän vaihtaa junaa Tampereella. Hän pukee ylleen takin. Hän avaan takin vetoketjun ja sulkee sen uudelleen. 

Orwell kirjoittaa esseessään 'Miksi kirjoitan' kirjailijan motiiveista. Ensimmäiseksi motiiviksi hän mainitsee "raa'an egosimin", jota hän avaa seuraavasti:

"Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille, jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi jne. jne. On pötyä väittää ettei tämä ole motiivi ja vieläpä vahva."

Onko raaka egoismi Harry Salmenniemen motiivi? Jos Orwellilta kysyttäisiin, vastaus olisi eittämättä kyllä.

Salmenniemen "projekti", ns. yksivärikansikirjat ja tämä uusin, Varjotajunta, eivät ole niinkään yksittäisiä teoksia, vaan kokonaisuus, joiden kautta Salmenniemi luo haluamansa näköisen Salmenniemen, jota ei tule sekoittaa "oikeaan" Salmenniemeen.

Odotan Salmenniemeltä tietynlaisia teoksia ja siitä hän saa syyttää vain itseään. Varjotajunta on pyrkimys uudistumiseen, mutta sitä lukiessa on mahdotonta päästä eroon niistä vastaanottoon liittyvistä odotuksista, jotka ovat syntyneet yksivärikansikirjojen perusteella.

Yhteiskunnan ja ulkoisen sijasta Varjotajunta, johon jo sen nimikin viittaa, keskittyy fiktiivisen Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan ajatusmaailmaan, joka kuvaa tai ei kuvaa Salmenniemen itsensä ajatusmaailmaa. Juuri kuvaa - ei kuvaa, on - off -tyyppisellä liikkellä tässä teoksessa pelataan. Salmenniemi luo tässä mielessä lukijaan samantyyppisen totuussuhteen kuin esimerkiksi Peter Sandström vaikkakin tekee sen hyvin eri tavalla. 

Minulle Varjotajunta tarjoaa kahta eri lukutapaa. Näistä ensimmäinen on sen lukeminen kokevan minän ympärillä pyörivän kirjallisuuden kritiikkinä. Toinen lähestymistapa on lukea Varjotajuntaa rehellisenä kuvauksena Harry Salmenniemi -nimisen kirjailijan elämästä ja ajatuksista.  Lukiessani nämä kaksi tasoa hankaavat vasten toisiaan kuin jo aamuyöksi kääntyvän juhannusaaton vahvoja virvokkeita nauttineet lavatanssijat.

Kuka haluaa ketä ja kuka vierestäsi aamun tullen löytyy? Pelkään pahoin, että Salmenniemi huijaa minua ja yritän olla varuillani kaikkiin mahdollisiin suuntiin.  Oloni ei kuitenkaan ole epämukava tai pelokas. Päinvastoin.

Salmenniemi kirjoittaa lyhyitä, pelkistettyjä lauseita, jotka saavat koivuklapit pitämään ääntä. Varjotajunnassa kirjailijan elämä on riisuttu hohdokkuudesta, jota siihen päättelen usein liitettävän, koska niin moni haluaa nimenomaan kirjailijaksi. Valitettavan moni vaikuttaisi myös vetävän yhtäläisyysmerkit kirjailijan ja coolisti kuuluisan tyypin välille.  

Varjotajunnan viesti mahdollisille tuleville kirjailijoille on: harkitse vielä hyvä ihminen, tällaista tämä kirjailijan elämä on, useimmiten aika kaukana loistokkuudesta. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta

246 sivua

Siltala (2023)