Äitiinsä voi luottaa, vaikka hän olisi hyeena, kuuluu sananlasku. Se ei osu kovin hyvin Saara Turusen romaaniin, vaikka sen nimessä hyeena mainitaankin. Miksi sitten tulin edes maininneeksi kyseisen sananlaskun? No jaa, pitääkö kaikelle aina löytää jokin perusteltu syy? Ja riittäisikö syyksi se, että tämäkin blogiteksti pitää jollakin lauseella aloittaa ja satuin nyt kirjoittamaan hyeenansillan.
Varsinaisesti tämän tekstin kirjoittamisen innoittajana on ollut se, että Saara Turusen kirjoista on aina paljon sanottavaa sekä se, että en erityisemmin pidä Turusen kirjoista (poikkeuksena Sivuhenkilö). Koska Turusen kirjat kuitenkin ovat varsin hyvää kirjallisuutta, tykkäämiseni ja tykkäämättömyyteni ovat toissijaisia asioita.
Turusella on tarkka kohdistin, jonka avulla hän nostaa esiin usein erityisesti naisen elämään liittyviä epäkohtia, joiden syynä ovat sukupuolten välinen epätasa-arvo sekä laajemmin yhteiskunnassa ilmenevät asenteet ja naisiin liittyvät odotukset.
Hyeenan päivissä päähenkilö yrittää tulla raskaaksi. Matkassa on mutkia roppakaupalla ja korona heittää keitokseen vielä oman lisänsä. Turunen kuvaa tarkasti kaikkia niitä tunnemyrskyjä, joita raskaus tuo mukanaan vauva-ajasta puhumattakaan.
Kerronnan ote on alaston ja tunnustuksellinen. Intiimikin, sillä onhan päähenkilö kovasti Turusen itsensä kaltainen.
Kuuntelin Hyeenan päivät, koska minun on vaikea saada Turusen kirjoja luettua. Tähän iso syy on, että Turusen kirjojen päähenkilö (joka vaikuttaisi olevan sama teoksesta toiseen) on niin rasittava tapaus. Hänen suhtautumistapansa asioihin on nihkeän negatiivinen ja hänen on liian usein vaikea ymmärtää, että maailma ei pyöri hänen halujensa ja toiveidensa ympärillä.
Jos olisin lukenut Hyeenan päivät, olisin lopettanut sen kesken viimeistään siinä vaiheessa, kun päähenkilö nimittää useaan kertaan synnytysvalmennuksen vetäjää ohuthiuksiseksi. Miksi hän niin tekee? Miksi ihminen on pelkistettävä hiuksikseen ja vieläpä hiuksiksi, jotka eivät ole kantajalleen kunniaksi? Onko tämä kertojan osalta sisäistettyä naisvihaa? Oli miten oli niin propsit päähenkilön miehelle, joka ei menetä hermojaan päähenkilön inttäessä milloin mitäkin.
Raskautta on harvoin - jos koskaan - kuvattu yhtä läheltä ja naturalistisesti suomalaisessa kirjallisuudessa kuin mitä Turunen Hyeenan päivissä tekee. Julkituoduksi tulee myös paljon sellaista, josta useimmiten vaietaan. Samaistumiskohtia löytänee suurin osa raskauden kokeneista.
Minua kuitenkin kiinnosti tässä teoksessa enemmän jokin ihan muu kuin päähenkilön raskaus.
Nimittäin päähenkilön ja hänen äitinsä välinen suhde. Näin luultavasti siksi, että siitä löytyy jotakin hyvin samaa kuin omasta äitisuhteestani. Jotkut päähenkilön äidin sanat olisivat voineet olla suoraan oman äitini suusta. Ja erityisesti ne raivostuttavat ja niin tutuilta kuulostavat neuvot ja vaatimukset, jotka toki omalla kohdallani ovat asettuneet uuteen kulmaan äitini kuoleman jälkeen.
Ja enkös vaan löydä itsestänikin samoja piirteitä Hyeenan päivien päähenkilön kanssa. Kamalaa. Saattaakin olla niin, että kun kestä Turusen romaanin päähenkilöä niin itse asiassa en kestä itseäni.
Ja miten tähän on tultu?
Tietysti sen takia, että päähenkilön äiti ja oma äitini on veistetty samasta puusta. Ja se, että päähenkilö on sellainen kuin on ja minä olen sellainen kuin olen on äitiemme syytä. Ja nyt kun sekä päähenkilö että minä olemme äitejä olemme ottaneet paikkamme syyllisten ketjussa, sillä niin käy kaikille, jotka ovat äitejä.
Turusen ehdottomia ansioita on, että hän onnistuu saamaan lukijan/kuulijan tarkastelemaan omia kipupisteitään ilman että tätä tarkastelemisen vaatimusta sen kummemmin esitettäisiin. Se nousee muun muassa siitä, miten lause voisi jatkua, mutta jonka sanomista ennen lause päätetään. Lauseiden välissä ja tekstin siirtymissä tapahtuu paljon.
Hyeenan päivät saattaa hyvinkin olla Turusen tähän astisen tuotannon paras teos. Minulla se ottaa paikkansa Sivuhenkilön vierestä.
Saara Turunen: Hyeenan päivät
281 sivua
Tammi (2024)
PS. Hyeenan päivien lukijana on Krista Kosonen, joka taitaa hommansa loistavasti. On tekstiin kantaaottamaton tulkki, joka välittää kuulijalle neutraalisti juuri sen, mitä on kirjoitettu. Ei enempää, ei vähempää.
Kiinnostavaa pohdintaa! Minulla on samanlaisia mietteitä Turusen tuotannosta. Päähenkilössä on jotakin tavattoman ärsyttävää ja uskon minäkin, että se kertoo enemmän omista kipupisteistäni kun haluan myöntääkään. Tähän kirjaan suhtauduin jo leppoisammin kun olen asian itselleni myöntänyt. Minun sympatiani olivat kyllä välillä äidin puolella! :D
VastaaPoistaSepäs ovelaan onkin, että Turunen onnistuu kuin huomaamatta osumaan lukijan herkkiin kohtii. Itse en ole tätä puolta hänen kirjojensa seurassa aiemmin tullut ajatelleeksi, niin "isku" oli melkoinen
Poista