Siirry pääsisältöön

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken


Nyt on paljon kamaa. Paljon, mutta ei yhtään turhaa. Runsaasti, mutta ei niin, että syntyisi tungosta, sillä kaikki liittyy kaikkeen erinäisin ja paikoin varsin hämmästyttävinkin tavoin.

Olen lukenut tämän Levyn romaanin aiemmin englanniksi (The Man Who Saw Everything) ja siitä asti se on ollut uudelleenlukulistani kärkipaikalla. Ensimmäinen lukukerta on tämän teoksen parissa pelkkää kartoitusta ja sen hyväksymistä, että aivan liikaa jää huomiotta. Toisella lukukerralla tapahtui monia uusia löytöjä, mutta yhä edelleen jäi kana jos toinenkin kynittäväksi ja tämä jos mikä on yksi hyvän kirjallisuuden varmimmista tunnusmerkeistä.


Jokin aika sitten törmäsin väitteeseen, että Mies joka näki kaiken on Levyn helpoin kirja. 

Olen eri mieltä. Melko vahvastikin eri mieltä.

Toki, jos kutsuu lukemiseksi sitä, että pelkästään lukee kirjan alusta loppuun sen enempää panematta painoa sille, mistä kirjassa on kysymys, niin Levyn romaania voi nimittää helpoksi. Onhan kyseessä teos, joka pintatasolla on hyvinkin lähestyttävä. Se vaan, että pinnan alla on todella paljon, joka lukiessa on helppo ohittaa, jos vaan paahtaa menemään lause toisensa jälkeen.


Mies joka näki kaiken tapahtuu periaatteessa kahdella eri aikatasolla. Teoksen alussa on syyskuu 1988 ja teoksen päähenkilö 28-vuotias Itä-Euroopan maiden historiantutkija Saul Adler matkustaa Itä-Berliiniin. Sitä ennen kuitenkin hänen tyttöystäväsä Jennifer Moreau ottaa hänestä valokuvan, kun Saul on ylittämässä Beatlesin levykannen tapaan Abbey Roadia.

Teoksen jälkimmäinen osa sijoittuu Lontooseen ja eletään kesäkuuta 2016. Kuten teoksen ensimmäisessäkin osassa joutuu Saul Adler suojatieonnettomuuteen ja hän makaa sairaalassa vahvassa morfiinilääkityksessä.

Vaikka Levy on ulkoisesti sijoittanut teoksensa kahdelle eri aikatasolle olisi anarkiaa lähestyä tätä teosta tiukasti vuosien 1988 ja 2016 kautta, sillä aikatasot menevät päällekkäin ja tekevät vierailuja toisiinsa. Saul ei kertojana ole luotettavimmasta päästä ja  tilannetta mutkistaa edelleen Saulin vahva lääkitys, joka aiheuttaa harhanäkyjä ja todellisuuden vääristymiä.

Teoksessaan The Cost of Living Levy kirjoittaa:

[t]he coexisting past and present was a technique I was starting to develop.

Mies joka näki kaiken -romaanissa Levy käsittääkseni käyttää juuri tätä tekniikkaa. Mennyttä ja nykyhetkeä ei teoksessa voi erottaa toisistaan, vaan ne valuvat jatkuvasti yhteen, törmäävät ja muovautuvat toistensa kautta.

Ensimmäisellä lukukerralla minun oli vaikea hahmottaa romaanin alkuosan Itä-Saksaan sijoittuvaan tarinaan sisältyviä, toiseen aikatasoon liittyviä viittauksia. Nyt toisella lukukerralla suorastaan jahtasin näitä vihjeitä ja löysin mm. ananassäilykkeet.

Kun Saul matkustaa Itä-Saksaan hän unohtaa ostaa tuliaisiksi pyydettyjä ananassäilykkeitä, Niiden saatavuus on Itä-Saksassa olematon, joten unohdus on harmillinen. Esimerkkinä aikatasojen sekoittumisesta löytyy kesken Itä-Saksakuvausta seuraava kohta, joka osoittaa, että ei ollakaan Itä-Berliinissä vuonna 1988.

"Joka marketissa myydään ananassäilykkeitä. Niitä saa jopa tuolta lähikaupasta."

Suorempi viittaus siihen, että menneisyydestä kerrottaessa kuvataan tulevaa löytyy mm. seuraavasta kuvauksesta:

"Kolmenlaiset tomaatit kuuluivat toiseen aikaan. Olin pannut niitä kasvamaan tulevaisuuden East Anglian multaan erään toisen henkilön kanssa."

Teoksen jälkipuoliskolla Levy viittaa suoremmin ajan suhteellisuuteen ja sen vieraantumiseen totutusta ajankulusta. Kun Saul keskustelee veljensä kanssa sairaalassa Levy kirjiottaa dialogin väliin seuraavia aikamääreitä:

"kului taas muutama vuosikymmen"
"kului muutamia kuukausia"
"kului vuorokausi"

Aikaa ei Levyn romaanissa mitata pelkästään minuutteina, tunteina ja vuosina, vaan aika hahmottuu kokemuksellisuuden ja kokijansa tunteiden sekä tunteiden herättämien aistimusten ja reaktioiden kautta.


Tietyt kohdat Levyn romaanista saavat uusia merkityksiä vasta sen jälkeen, kun se on lukenut (mieluusti melko lailla putkeen, jotta asiat ovat hyvässä muistissa) kokonaan. Teoksen alkuosassa Saul esimerkiksi vastaa puheluun, jonka soittajana on Isaac. Tässä vaiheessa (jos oikein muistan) teosta ensi kertaa lukevalla ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä, kuka Isaac on ja miksi hänen äänensä kuuluminen aiheuttaa Saulille pelkoa ja ahdistusta.

Teoksen Itä-Saksaan ja Lontooseen kiinnitetyt aikatasot osoittautuvat siinä mielessä näennäisiksi, että tapahtumat eivät pysy omilla paikoillaan aikajanalla. Levy tutkii kerronnassaan niin ajan kuin muistamisenkin omainaisuuksia. Lineaarinen aika hajoaa, eikä suostu olemaan juonta järjestävä prinsiippi.


Monet ilmentymät ovat teoksessa sekä konkreettisia että symbolisia viittaussuhteita sisältäviä. Muuri jakaa Itä- ja Länsi-Berliinin, mutta muuri on myös ihmisten välinen. Peilin sirpaleet ovat seurausta peilin rikkoutumisesta, mutta ne ovat myös minuuden ja havainnoinnin pirstoutumisen kuvia. Saul päätyy myös kuviksi valokuvanäyttelyyn, jossa hänet esitetään kokonaisen kuvan sijasta palasina.

Levy koostaa eri paikkojen ja aikojen välisiä tapahtumia yhteen esimerkiksi kellon avulla. Hän kuvaa, miten kello tikittää samanaikaisesti sairaalassa, itä-saksalaisessa mökissä, talossa Cape Codilla sekä Saulin kuolleen isän ranteessa. Aika on sekä hajonnut että yhtä. Ollaan sekä juuri tässä hetkessä ja paikassa, että aivan muualla toisena aikana.

Mies joka näki kaiken sisältää hurjasti tutkittavaa ja kun yhden "arvoituksen" luulee ratkaisseensa on edessä läjä uusia. Levyn romaani pitää kiinni pinnanalaisista virroistaan ja kutsu lukijaa sukeltamaan itseensä yhä uudestaan. Se on aarre lukijoille, jotka eivät halua päästää itseään helpolla ja jotka nauttivat romaanin rakentamisesta lukiessa ja sen jälkeen.





Deborh Levy:Mies joka näki kaiken
262 sivua
The Man Who Saw Everything (2015)
Suomentanut Sari Karhulahti
Kustantamo S&S (2024)











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Rakas Viro -haaste -jatkuu kunnes 100 panosta kasassa

Elämässä on ihan tarpeeksi haastetta ilman uusiakin haasteita, mutta siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta perustaa viroaiheista haastetta. Kyllä sitä nyt yhden haasteen verran pitää rakkaan naapurin synttäreitä juhlia. Tehdäänpäs tämä nyt mahdollisimman helpoksi eli homma menee niin, että Rakas Viro-haasteeseen voi osallistua millä tahansa Viroon liittyvällä panoksella, kunhan kertoo asiasta tämän postauksen kommenteissa / somessa. Voi lukea virolaisia kirjoja, novelleja ja runoja. Katsoa virolaisia elokuvia. Käydä Virossa teatterissa tai muussa häppeningissä. Käydä virolaisten taiteilijoiden näyttelyissä. Matkustaa Viron ja kirjoittaa siitä matkakertomuksen. Ottaa valokuvan jostain virolaisesta kohteesta. Halata virolaista  ystävää. Käydä Eeestin herkussa ostamassa possulimua. Äänestää Viroa Euroviisuissa. Tai mitä nyt keksitkin. Ilmoita osallistumisestasi ja panoksestasi tämän haasteen kommenteissa. Nostan panokset tähän varsinaiseen post

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip