Mitenköhän minun tällä kertaa kävisi Jukka Viikilän romaanin seurassa? Hieman pelonsekaisin tuntein lähdin lukemaan Hiekkalinnoja, sillä aiemmat kokemukseni hänen romaaniensa parissa kuumottelivat.
Akvarelleja Engelin kaupungista voitti paitsi Finlandian, nousi suureksi lukuyleisön suosikiksi. Minä taas, noh, en ihan sen loveen langennut. Viikilä on sanonut, että hän salakuljetti runoutta Akvarelleihin ja vaikka tämä tuntuu ajatuksensa aivan loistavalta osoittautui se kohdallani myös kiveksi, johon kompastelin. Kaunista kieltä. Todellakin kaunista kieltä, jonka ytimeen en kuitenkaan päässyt.
Taivaallinen vastaanotto voitti sekin Finlandian ja sen vastaanotto oli ristiriitaisempaa kuin Akvarellien. Minä taas pidin, vallan hirmuisesti pidinkin. Omien sanojeni mukaan muistaakseni pidin Taivaallista vastaanottoa noin tuhat kertaa parempana kuin Akvarelleja. Epäilin, että sen vuoksi se ei voittaisi Finlandiaa. Että se olisi liian hyvä (ja epäkaupallinen) voittaakseen. Toisin kävi.
Hiekkalinnat on Akvarellien ja Taivaallisen vastaanoton sekoitus. Lapsi, jossa on piirteitä kummaltakin vanhemmalta ja joka kasvaessaan muuttuu omaksi ainutlaatuiseksi itsekseen.
Ehkä olen lukijana muuttunut, sillä siinä missä Akvarellien runollisimmat lauseet jäivät vieraiksi, kolisevat ne Hiekkalinnan kohdalla vallan mainiosti. Toki Viikilä uutuudessaan pitää huolta siitä, että teoksessa ei kuljeta pelkästään pitkin lauseopillista kauneuslinjaa, vaan välillä vastassa on melkoisen suorasukaisia purskahduksia, jotka varmasti koettelevat fiinimpään estetiikkaan mieltyneitä. Kirjailijaa mahtanee hymyillä vähintäänkin sisään päin. Katsokaas, tällaistakin tulin kirjoittaneeksi. Mitäs tästä sanotte?
Hiekkalinnat on rakkausromaani. Nuorehko, kirjailijaksi haluava nainen on muuttanut isältään perimäänsä taloon Pärnuun, jonne hänen isänsä ikäinen naimisissa oleva miesrakastettu rakentaa taloa. Tässä kohtaa voisi napata esiin Freudin ja alkaa pohtia, onko rakastettu - Juhani nimeltään - naiselle isän korvike. Voisi, mutta ei napata. Muistikirjaani olen kirjoittanut: siirretty insesti ja lisännyt noiden sanojen perään kysymysmerkin.
Kun mietin lukemaani jälkikäteen romaanin päähenkilöt alkavat häipyä taustalle. Etualalle nousee tunnelma ja teoksen rakenne. En silti ole varma, mikä on kerrottua ja minkä olen lukiessani tarinaan lisännyt. Juotiinko viiniä paljon? Entä kahvia? Ainakin nainen on kahvilassa töissä. Rannalla käveltiin, tuultakin taisi olla. Oliko kenties sumuakin?
Hiekkalinnat on kerrottu naisen näkökulmasta, joka jo sinänsä on mielenkiintoinen valinta Viikilältä. Juhanin osana on tulla tarkastelluksi, olla kohteena. Nainen pohtii rakkautta, sen olemusta, omaa asemaansa Juhanin elämässä. Naisen ystävän mielestä nainen on "Juhanin parisuhteen laajennusosa".
Ovatko rakkaussuhteet hiekkalinnoja, joita iso aalto vaanii?
"Rakastamisen muodoista vaikein on se, jossa tunne ei synny enää tavattaessa, vaan ainoastaan kun toinen on poissa."
Rakastaminen on rakastamisen harjoittamista, työtä.
Rakastaminen on pakopaikka elämän tyhjyydestä.
"Haluaisin olla osa tarinaa jossa on runouden paino, ettei kaikki aina vain puhaltuisi tyhjäksi."
Viikilä hurmaa kielellä, viettelee sillä kuin rakastaja konsanaan. Rakkauden monet puolet levittyvät lukijan ympärille. Kietovat kädet, halaus. Toisen ihmisen perimmäinen saavuttamattomuus.
"Olemme kaikki se mitä osaamme kuvitella. Se mikä on kuvittelumme ulkopuolella on toinen ihminen."
Pitkin teosta on ripoteltu kursivoituja "myöhempää varten" -mainintoja. Ne luovat tunteen, että nainen kirjoittaa hänen ja Juhanin tarinaa tässä ja nyt, ja että 'myöhempää varten' merkintöihin hän aikoo palata joskus tulevaisuudessa ja täydentää niitä. Että nämä maininnat ovat nopeita muistiin merkintöjä unohduksen estämiseksi ja että juuri nyt ei ole oikea aika tarttua niihin, koska niiden käsittely vaatisi enemmän kuin kirjoittamisen hetkellä on mahdollista.
Hiekkalinnat on fragmentaarinen ja kappaleiden välinen tyhjä tilaa tekee lukijassa omaa työtään. Pysähdyttää ja laajentaa, antaa tekstille painoa. Antaa lauseiden hengittää vielä senkin jälkeen, kun ne on jo luettu.
Teoksen lopussa keikahtaa. Aika tärähtää. Paljon on unohtunut, painunut niin syvälle mieleen, että sitä ei enää ole mahdollista kairata esiin. Muisti, tuo epäluotettava kumppani, nostaa esiin asioita oman tavoittamattoman logiikkansa - vaiko sen puutteen - mukaisesti. On se, mitä tapahtui. On se, jonka muistaa. Eivätkä nämä kaksi ole erotettavissa toisistaan.
Viikilä on kirjoittanut jälleen hienon romaanin, jonka lauseet paikoin melkein hipaisevat banaalia siihen kuitenkaan sortumatta.
Jukka Viikilä: Hiekkalinnat
170 sivua
Otava (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti